Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Susien DNA-tietoja julkaistaan uudistetussa riistahavainnot.fi-verkkopalvelussa

2015-12-16 14_31_51-Program Manager

Luonnonvarakeskus (Luke) julkaisee avoimessa karttapohjaisessa verkkopalvelussa susien DNA-analyyseista saatuja yksilöintitietoja. DNA-analyysin perusteella saadaan tarkentuva kuva tietyn alueen susireviireistä, laumojen määrästä ja niissä olevien yksilöiden vähimmäismäärästä.

Riistahavainnot.fi-palvelussa esitetään alueelta tunnistetut susiyksilöt ja missä tietty yksilö on näytteiden perusteella tavattu. Lisäksi kerrotaan näytteen perusteella selvinnyt sukupuoli ja laji (susi, koira tai koirasusi). Näytteen lähettäneet voivat etsiä palvelusta seurantanumeroiden perusteella näytteiden tulokset.

Luke ja Suomen riistakeskus keräävät tietoa susiyksilöistä DNA-analyyseilla kolmevuotisessa hankkeessa. DNA analysoidaan susien ulostenäytteistä, joita kerätään vuosittain erikseen sovituilla alueilla. Lisäksi DNA määritetään metsästetyistä, poliisin luvilla ammutuista, kuolleena löydetyistä sekä pannoitetuista susista. Aluksi palvelussa julkaistaan hanketta edeltäneet Lounais-Suomessa vuosina 2013–2015 kerättyjen ulostenäytteiden tulokset. Jatkossa julkaistaan hankkeessa saatuja tuloksia niiden valmistuessa, ensimmäiset tammikuun 2016 aikana.

Riistahavainnot.fi-palvelun ulkoasua on uudistettu, ja se on nyt entistä käyttäjäystävällisempi. Kehitystyötä jatketaan, ja esimerkiksi ruotsinkielinen versio on tulossa. Palvelussa esitetään myös suurpetoyhteyshenkilöiden ilmoittamat suurpetohavainnot viimeisten kahden kuukauden ajalta omalla sivullaan. Lisäksi palvelussa voi tarkastella aiempina vuosina pannoitettujen susien reviirejä sekä pantasusien paikannustietoa.

DNA-analyysi on tärkeä lisä susikannan arviointiin, joka perustuu pitkälti susihavaintoihin ja pantaseurantoihin. Hankkeen rahoittaa maa- ja metsätalousministeriö ja DNA-analyysit tuottaa Turun yliopiston Evoluutiobiologian sovelluskeskus.

Linkki riistahavainnot.fi-verkkopalveluun

Suomenselän metsäpeurat vaeltavat talvilaitumille – varovaisuutta liikenteessä

843d2aa4-9d0f-46e9-9799-f1a2c077a74b-main_image

Kuva: Petri Timonen / Luonnonvarakeskus

Metsäpeurat ovat maastohavainnoista ja GPS-pantaseurannoista saatujen tietojen mukaan aloittaneet vaelluksensa kohti talvilaidunalueita. Vaelluksen huippu kestää noin kaksi viikkoa. Tänä aikana liikennekolaririski kasvaa vaellusreitillä olevilla tieosuuksilla.

Suomenselän metsäpeurat elävät kesäkauden laajalla alueella Etelä- ja Keski-Pohjanmaan sekä Pohjois-Pohjanmaan suoalueilla, pohjoisimmat yksilöt aina Pyhännän, Vaalan ja Rantsilan välisellä alueella. Talvikaudeksi metsäpeurat kerääntyvät pinta-alaltaan suppeammille talvilaitumille. Viime vuosina Suomenselän metsäpeurojen talvilaitumien ydin on sijainnut Lappajärven itä- ja pohjoispuolella.

Talvilaitumille siirtyvät metsäpeurat lisäävät kolaririskiä erityisesti Valtatie 13:lla, Kyyjärven ja Vetelin välisellä osuudella, sekä Valtatie 16:lla, Kyyjärven ja Alajärven välisellä osuudella. Kantatie 68 on niin ikään riskialtista aluetta, erityisesti Alajärveltä Vimpeliin ja edelleen Lappajärveltä Evijärvelle. Kolarivaara on suuri myös pienemmillä tieosuuksilla, erityisesti Räyrinki-Sääksjärvi-tiellä Patanan seutuvilla. Näillä tieosuuksilla riski on suurin nimenomaan vaellusaikaan, mutta koska alue on talvilaitumien ydinaluetta, on kolarivaara olemassa koko talvikauden.

Autoilijoiden tulee olla tarkkaavaisia ja alentaa ajonopeuksia talviaikaan erityisesti riskialueilla. Tyypillisesti metsäpeurat vaeltavat laumoittain, jolloin laumassa saattaa olla kymmeniä eläimiä. Jo eläinten lumiset jäljet tiellä ennakoivat metsäpeurojen liikkumista lähistöllä.

Suomenselän metsäpeurakannan koko oli Luonnonvarakeskuksen keväällä 2015 tekemien laskentojen mukaan noin 1300 yksilöä.

Yleiset metsälinnut vähenevät eteläisessä Suomessa

a8ecce74-8101-4566-9112-2df4ef9129cd-main_image

Sirittäjä Kuva: Aleksi Lehikoinen / Luomus

Monien metsälintujen pesimäkannat ovat pienentyneet merkittävästi viimeisen 30 vuoden aikana Etelä- ja Keski-Suomessa. Lintujen väheneminen näkyy etenkin tarkastelujakson viimeisen 15 vuoden aikana. Tutkijat uskovat kannanmuutosten johtuvan todennäköisimmin sekä metsätaloudesta johtuvasta metsärakenteen muutoksesta että ilmastonmuutoksesta.

Tutkimuksessa tarkasteltiin 32 yleisen metsälintulajin kannankehitystä. Lajien elinympäristön valinta vaikutti kannankehitykseen. Mitä enemmän laji suosii varsinaista metsää suhteessa pensaikkoihin ja avohakkuisiin, sitä voimakkaammin laji on taantunut. Varttuneita metsiä suosivat lajit vähenivät tutkimusjakson aikana noin viidenneksellä. Esimerkiksi sirittäjällä ja hömö- ja töyhtötiaisella taantuminen on ollut kuitenkin huomattavasti voimakkaampaa.

– Tämä on huolestuttava merkki, sillä kyse on monista yleisistä suomalaisista laululinnuista, eikä pelkästään vanhaan metsään erikoistuneista lajeista, kertoo tutkija Sara Fraixedas Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Tutkimuksen tuloksilla on selvä yhteiskunnallinen viesti.

– Mikäli metsien hyödyntämistä lisätään, kuten nykyinen hallitus on suunnitellut, se vaikuttaa todennäköisesti entistä negatiivisemmin yleisten metsälintujen runsauteen, tarkentaa akatemiatutkija Aleksi Lehikoinen Luomuksesta.

Tulokset osoittavat lisäksi, että karuja metsiä suosivien eli pääsääntöisesti pohjoisten lintulajien kannat ovat taantuneet voimakkaammin kuin rehevissä metsissä viihtyvien eteläisten lajien kannat. Pohjoiset lajit ovatkin usean uhkatekijän ristitulessa. Tämä tukee tutkimuksia, joiden mukaan ilmastonmuutos siirtää lajien runsautta kohti pohjoista, jolloin pohjoiset lajit harvinaistuvat ja eteläiset runsastuvat.

Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Luomuksen ja Aronia instituutin kanssa, ja se on julkaistu kansainvälisen Ornis Fennica-tiedelehden verkkosivuilla. Tutkimus perustuu Luomuksen koordinoimaan ja lintuharrastajien keräämään linja- ja pistelaskenta-aineistoon.

Alkuperäisjulkaisu Population trends of common breeding forest birds in southern Finland are consistent with trends in forest management and climate change:
http://www.ornisfennica.org/pdf/early/Fraixedas.pdf

KORKEASAAREN ELÄINTEN JOULULAHJATOIVEET – MITÄ PUOLIVUOTIAS AMURINLEOPARDI TARVITSEE?

23580460865_83f39603dd_z

Kuvaaja: Mari Lehmonen (2015) Helsinki Zoo archives

Tänä jouluna myös Korkeasaaren eläimiä voi muistaa lahjoilla. Eläintarhan verkkosivuille on avattu  joululahjakeräys, jonka kautta lahjaksi annetuilla varoilla eläintenhoitajat ostavat kullekin lajille mieluisimmat joululahjat. Eläintarhan eläimille ne ovat virikkeitä, villieläinsairaalaan ruokaa ja lääkkeitä. Keräys on käynnissä joulukuun ajan ja lahjat jaetaan eläimille talven ja kevään mittaan.

 

Joululahjan voi osoittaa suosikkieläimilleen. Lahjatoivelistat ovat jo valmiina toteuttamista odottamassa. Kissapedoista nuorin, puolivuotias amurinleopardi, testaa uteliaan pennun innolla kaikkia saalistusharjoituksiin liittyviä leluja lintujen pyydystysyritysten ja emon väijymisen ohessa. Papukaija viihtyy aivopähkinän parissa ja villihevonen nauttii rapsutusmatosta.

 

Joululahjoja toivovat Villieläinsairaalan potilaat, apinat ja papukaijat, hevoset ja vuohet, pesukarhut, saukot, vesikot ja näädät, karhut tai Kissalaakson asukkaat. Lahjojen hinnat ovat 5–20 euroa ja niitä voi antaa useamman kerralla. Joululahjasivu löytyy osoitteesta korkeasaari.fi/elainten-joululahjat. Keräyksen järjestää Korkeasaaren ystävät ry.

 

Väitös: Aleutian tautivirus on yleinen luonnonvaraisilla näätäeläimillä

a10c1d1c-2f0d-4b59-806b-9bbaeb5c4151-main_image

Minkki. Kuva: iStock.com/Astakhova

Aleutian tautivirus (AMDV, plasmasytoosivirus) on yleinen minkeillä esiintyvä parvovirus. Aikuisilla eläimillä AMDV voi aiheuttaa kroonisen immuunivälitteisen sairauden (Aleutian tauti, plasmasytoosi) ja pennuilla akuutin kuolemaan johtavan hengitystiesairauden. Viruksella on laaja maantieteellinen levinneisyys ja tarhattujen minkkien lisäksi sitä tavataan myös luonnossa. ELL, KTK Anna Knuuttila selvittää väitöskirjatutkimuksessaan Aleutian tautiviruksen epidemiologiaa ja evolutiivisia suhteita tarhatuissa minkeissä ja luonnonvaraisissa näätäeläimissä Suomessa. Lisäksi Knuuttila kehitti uuden automatisoidun ELISA-menetelmään perustuvan testin minkin Aleutian taudin diagnostiikkaa varten.

Tartunnan saaneita minkkitiloja on vaikea saneerata, sillä virus voi säilyttää taudinaiheutuskykynsä erilaisista puhdistus- ja desinfektiotoimenpiteistä huolimatta. Lisäksi AMD-virus leviää useiden eri reittien välityksellä, eikä sitä vastaan ole tehokasta hoitoa tai rokotetta. Aleutian tautivirus aiheuttaa tarhaajille merkittäviä taloudellisia tappioita ja sillä saattaa olla merkitystä myös kotoperäisten näätäeläinlajien suojelussa.

Tarhattujen minkkien tautidiagnostiikka on 1970-luvulta lähtien perustunut AMDV-vasta-aineiden tunnistamiseen seeruminäytteestä vastavirtaimmunoelekroforeesitestillä (CIEP, ns. agartesti). Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto käynnisti Aleutian taudin hävitysohjelman vuonna 2005. Tämän vuoksi CIEP-menetelmälle tarvittiin korvaava testi, joka voitaisiin automatisoida ja joka soveltuisi suurien näytemäärien (noin 500 000–700 000 vuodessa) käsittelyyn. Minkin lisäksi AMDV kykenee tarttumaan myös muihin näätä- ja petoeläinlajeihin. Suomalaisten viruskantojen epidemiologiasta ja evolutiivisista suhteista on vain vähän tietoa, ja etenkin luonnonvaraisten näätäeläinten tilanne on tuntematon sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti.

Uusi serologinen testi AMDV-tartunnan toteamiseksi minkeissä

Knuuttila kehitti ja automatisoi uuden entsyymi-immunologiseen määritykseen perustuvan ELISA-testin AMD-viruksen vasta-aineiden toteamiseksi tarhatuissa minkeissä. ELISA-testiä varten rakennettiin uusi antigeeni yhdistelmä-DNA-tekniikkaa käyttäen. Koska CIEP-menetelmässä verinäytteenottoon käytetyt lasikapillaarit eivät soveltuneet käytettäväksi ELISA-menetelmässä, tätä tarkoitusta varten kehitettiin uusi näytteenottomenetelmä, suodatinpaperista valmistettu näytteenottokampa. Uuden ELISA-menetelmän toimivuutta verrattiin CIEP-menetelmään (ns. epätäydellinen kultainen standardi) testaamalla veri- tai seeruminäytteitä minkeistä. Uuden ELISA-testin diagnostinen herkkyys oli 96.2 % ja tarkkuus 98.4 % ja sen todettiin soveltuvan AMDV:n serodiagnostiikkaan.

Aleutian tautiviruksen epidemiologista ja fylogeneettistä tutkimusta varten kerättiin elin- ja/tai verinäytteitä tarhatuista minkeistä ja luonnonvaraisista näätäeläimistä. Näytteet tutkittiin vasta-aineiden varalta joko CIEP- tai uudella ELISA-menetelmällä. Viruksen DNA:ta todennettiin joko jo olemassa olevilla tai tätä tarkoitusta varten kehitetyillä uusilla PCR-testeillä. Tulokset analysoitiin useilla erilaisilla tilastollisilla, fylogeneettisillä ja sekvenssianalyysimenetelmillä.

AMDV-tartunta on yleinen Suomen luonnonvaraisissa näätäeläimissä

Knuuttilan tutkimuksen perusteella Aleutian tautivirusta löydettiin tiettävästi ensimmäistä kertaa mäyristä, joissa tartunta todettiin 27 %:ssa tutkituista näytteistä. Mäyrän lisäksi positiivisia näytteitä todettiin 54 %:lla villiminkeistä ja yhdellä hillerillä. Sen sijaan saukoista, näädistä, lumikoista, kärpästä ja ahmasta kerätyt näytteet olivat negatiivisia. Tartunta oli levinnyt laajalle maantieteellisesti ja positiivisia eläimiä löytyi sekä Länsi-, Etelä- että Itä-Suomen maakunnista.

Tartunnalle altistavia tekijöitä olivat eläimen laji ja näytteenottoajanjakso. Villiminkeillä oli 335-kertainen ja mäyrillä 74-kertainen suhteellinen tautipaine verrattuna muihin lajeihin ja vuosijaksona 2006–2009 suhteellinen tautipaine oli 5-kertainen verrattuna vuosiin 2010–2014. Ikä, sukupuoli ja maakunta eivät sen sijaan olleet riskitekijöitä tartunnalle.

Tarhattujen minkkien ja luonnonvaraisten näätäeläinten tartuntaketjut erillisiä

Minkkitilat eivät ilmeisesti ole, ainakaan suuressa mittakaavassa kunnan ja maakunnan tasolla, merkittävä tartunnan lähde luontoon. Vaikuttaakin siltä, että tarhattujen minkkien ja luonnonvaraisten näätäeläinten tartuntaketjut ovat pääasiassa erillisiä. Satunnaisia tartuntoja näiden välillä kuitenkin todennäköisesti tapahtuu. Suomalaisten, virolaisten ja globaalien viruskantojen fylogeneettisen analyysin perusteella AMDV-kannat jakautuvat viiteen eri geneettiseen ryhmään. Näyttää siltä, että suomalaisille tiloille virus on saapunut ainakin kolmeen eri otteeseen. Suomalaisten viruskantojen alkuperä jäi kuitenkin epäselväksi. On mahdollista, että virus on tullut Suomeen jalostuseläinten mukana muista minkinkasvattajamaista, mutta toisaalta suomalaiset kotoperäiset näätäeläimet ovat saattaneet kantaa virusta jo ennen minkkitarhauksen alkamista.

Tarhatuille ja villiminkeille tyypillisiä kantoja todettiin myös näädissä, hillereissä ja mäyrissä, joten AMDV kykenee ylittämään lajirajat. Virolaisista mäyristä löytyi kuitenkin myös hyvin poikkeava kanta, joka edustaa mahdollisesti kokonaan uutta amdoparvoviruslajia. Lukuun ottamatta tätä virolaisissa mäyrissä todettua erilaista viruskantaa ja sitä, että suomalaisista tarhatuista ja villiminkeistä löytyneet kannat näyttävät muodostavan erillisiä ryhmittymiä, selkeää jakautumista eri genoryhmiin maantieteellisen sijainnin, näytteenottoajankohdan, isäntälajin tai patogeenisuuden perusteella ei havaittu. Suomalaiset viruskannat olivat geneettisesti hyvin vaihtelevia, ja eri genoryhmien viruksia havaittiin sekä tarhatuissa että villeissä eläinpopulaatioissa.

Knuuttila kehitti uuden automatisoidun ELISA-menetelmään perustuvan testin minkin Aleutian taudin diagnostiikkaa varten. Tällä testillä on useita etuja, kuten alhaiset kustannukset, helppo näytteenotto, nopea läpimenoaika isoille näyte-erille, vähentynyt käsityövaltaisuus sekä automaattinen tulosten luku, tallennus ja käsittely. Tätä testiä voidaan hyödyntää taudin kontrolloinnissa ja hävittämisessä, esiintyvyyden laskemisessa ja tilojen sekä yksittäisten eläinten tautivapauden todentamisessa. Lisäksi saatiin lisätietoa AMD-viruksen epidemiologiasta ja fylogeniasta suomalaisissa tarhaminkeissä sekä luonnonvaraisissa näätäeläimissä. ”Näillä tuloksilla voi olla vaikutusta tilojen tautitorjunnassa, taudinpurkausten selvittämisessä sekä uhanalaisten näätäeläinten suojelussa. Lisäksi tässä yhteydessä kehitettyjä uusia diagnostisia menetelmiä ja uusien viruskantojen sekvenssejä voidaan hyödyntää viruksen epidemiologiaan liittyvissä jatkotutkimuksissa” toteaa Knuuttila.

ELL, KTK Anna Knuuttila väittelee Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa, Walter-salissa, Agnes Sjöbergin katu 2, Helsinki, 11.12.2015 klo 12.00 aiheesta:

Diagnostics and epidemiology of Aleutian mink disease virus.

Väitöskirja kuuluu eläinlääketieteellisen mikrobiologian ja epidemiologian alaan.

Vastaväittäjän toimii professori Anne Sofie Vedsted Hammer (University of Copenhagen) ja kustoksena professori Olli Vapalahti.

Keski-Suomen lintutieteellinen yhdistys: Talvisia haikaroita Keski-Suomessa

kattohaikara-813x1024

Kuva: Matti Häkkilä

Talvikauteen saatiin taas vauhdikas startti, kun Keski-Suomen lintutieteellisen yhdistyksen talvilajien listalle liitettiin tänään 1.12.2015 uusi laji. Pihtiputaalla Kortteisen peltoaukealla havaittiin kattohaikara. Lintu tavattiin Kortteisella ensi kerran jo marraskuun alussa, ja jännityksellä odotettiin, viihtyykö se paikalla aina talvikaudelle asti. Välillä maassa on ollut vaaksan verran luntakin, mutta karjatilojen pihoilla on ollut sen verran sulaa maata, että haikara on syötävää löytänyt. Nyt Keski-Suomessa on kautta aikain kalenteritalvien aikana joulu-helmikuussa havaittu 159 lintulajia. Edelliset lisäykset listalle olivat viime talvena havaitut valkoposkihanhi ja selkälokki. Talvinen kattohaikara on koko valtakunnan mittakaavassa niin merkittävä tapahtuma, että Pihtiputaan lintu keräsi tiistaiaamupäivän aikana muutamia kymmeniä katsojia ympäri Etelä-Suomea. Koko valtakunnassa kattohaikaraa on aiemmin tavattu talvikaudella vain pari kertaa, edellisen kerran v. 2001 Ahvenanmaalla.

Eikä siinä vielä kaikki. Kattohaikarabongarit löysivät kotimatkallaan Pihtiputaan keskustaajaman Putaanvirralta jalohaikaran. Kyseessä on vasta toinen talviaikainen havainto kyseisestä lajista Keski-Suomessa. Edellinen havaittiin Jämsän Lokalahdella joulukuussa 2005. Jalohaikara on muutenkin harvinainen näky Keski-Suomessa: lajia havaitaan vain kerran tai kaksi vuosittain. Jalohaikaran havaintomäärät ovat runsastuneet hurjasti 2000-luvulla, ja aivan viime vuosina siitä on tehty pesintään viittaavia havaintoja Suomen länsirannikolla.

:KATSO VIDEO: Joulukausi käynnistyy SEA LIFEssa: Sähköankerias Raipe sytyttää itse joulukuusensa valot

665d7ca7-be13-4fdb-b275-846886ba2be2-main_image

Sähköankerias.(Electrophorus electricus)

Virranohjauslähteenä toimii keskuksen oma sähköankerias Raipe, joka henkilökunnan riemuksi palasi Jesolon Sea Life-keskuksesta Suomeen vuoden 2015 alussa. Käytössä on siis todellista uusiutuvaa bioenergiaa, kun joulukuusen kynttilät vilkkuvat Raipen tahdissa. Raipen asunnon sulakkeiden arvellaan kestävän operaation. (…eikä läheistä palosammutintakaan varmasti tarvita?)

Sähköankerias (Electrophorus electricus) on Etelä-Amerikan koillisosissa elävä kalalaji, joka kykenee täysikasvuisena tuottamaan kunnioitettavan 650 voltin sähköiskun: tälli riittää hevosen tainnuttamiseen, joten kyseessä on potentiaalisesti vaarallinen akvaariohoidokki. Huononäköinen sähköankerias käyttää kykyään tuottaa ja aistia sähkökenttiä myös sameissa jokivesissä navigoimiseen sekä saaliin paikantamiseen ja lamaannuttamiseen. Lähiympäristöön kohdistettu sähkövaraus paljastaa onnettoman saaliseläimen sen lihasten krampatessa syntyvien värähtelyjen myötä.

Nimestään huolimatta tämä käärmemäinen kala ei ole ankeriaan sukulainen, vaan se kuuluu sähköaististaan tunnettuun veitsikalojen ryhmään.

SEA LIFEn joulu

Sea Lifen joulukausi alkaa 1.12. ja kestää läpi joulukuun. Joulunaika alkaa vauhdikkaasti, kun sähköankerias Raipe sytyttää joulukuusensa jouluvalot kuun ensimmäisenä päivänä 1.12. Lisäksi Sea Life tarjoaa joulupuuron sadalle ensimmäiselle asiakkaalle joka lauantai ja sunnuntai joulukuusssa. Facebook-ryhmässä availlaan 1.-24.12. Sea Lifen joulukalenteria, jossa on päivittäin uusi yllätys: kannattaa käydä kurkkaamassa, mitä olemme keksineet! Näyttelyssämme ohjelmassa on jouluaskartelua ja joulukalenterijippoja; saatatpa nähdä myös Halihai-maskotin joulupukiksi naamioituneena viikonloppuisin.

Linkki Sea Lifen joulukalenteriin: http://meltwater.fi/joulukalenteri/sealife/

:KUUNTELE JUTTU: Pelot suurpetoja kohtaan lievässä kasvussa

print_uMCGf9M4Og

Kuvaaja: Eeva Pulkkinen

Punahilkka, Kolme pientä porsasta… Satujen pahikset ovat monesti suurpetoja, mikä omalta osaltaan ruokkii pelkoja suurpetoja kohtaan. Viime vuosina pelot suurpetoja kohtaan ovat hieman kasvaneet muun muassa kantojen kasvun myötä. Suurpetokantoja hoidetaan Suomessa kuitenkin erittäin suunnitelmallisesti.

Suomalaiset suhtautuvat Suomen suurpetoihin, eli karhuun, suteen, ahmaan ja ilvekseen sekä myönteisesti että kielteisesti. Metsähallituksen luontopalveluiden teettämässä tutkimuksessa myönteisissä näkemyksissä suurpedot nähdään osana Suomen luontoa ja sen monimuotoisuutta. Petoeläimet toimivat myös matkailuvalttina, sillä ne tuovat metsiin luontomatkailijoiden etsimää erämaisuuden tuntua.

– Suurpedoilla nähdään olevan ekologinen merkitys. Ne ovat ravintoverkon yläreunassa ja hoitavat siellä omaa hommaansa. Niillä koetaan olevan itseisarvoinen elämisen oikeus, sanoo Metsähallituksen luontopalveluiden projektipäällikkö Sakari Mykrä.

Pelkoja taas aiheuttavat esimerkiksi suurpetojen tekemät eläinvahingot ja ihmisasutuksen lähellä liikkuminen. Pelko ei aina liity suurpetojen esiintymistiheyteen.

– Pelkoa voi herättää jo se, jos ihmiset kokevat, että tilanne ei ole viranomaisten hallinnassa, Mykrä kertoo.

Viranomaiset seuraavat suurpetoja tarkasti

Peloista huolimatta suurpedot halutaan säilyttää Suomen luonnossa, ja kantoja hoidetaan erittäin suunnitelmallisesti. Maa- ja metsätalousministeriö ohjaa suurepetokantojen hoitoa, hallinnointia ja seurantaa.

– Ministeriön vahvistamien kannanhoitosuunnitelmien tarkoituksena on, että suurpedot säilyvät elinkykyisinä kantoina osana suomalaista luontoa ja samalla pyritään edesauttamaan rinnakkaiseloa ihmisten kanssa, Mykrä selventää.

print_TT2ZtycF5R

Kuvaaja: Jouko Määttä

Mahdummeko samoihin metsiin?

Mykrä uskoo, että rinnakkaiselo on mahdollista. On kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että suurpedot aiheuttavat joskus vahinkoja.

– Eihän se susi tyhjästä siihen Punahilkkaan ole tullut. Petojen ”virka” on saaliseläinten tappaminen, minkä vuoksi ne aiheuttavat pelkoa.

Oleellista on se, millaisia suurpetojen aiheuttamia vahinkoja paikallinen väestö on valmis sietämään tietäen, että tilanne on viranomaisten hallinnassa. Apuna ovat erilaiset vahinkojen kompensaatiomekanismit, joilla yhteiskunta korvaa aiheutuneet vahingot. Myös vahinkojen ennaltaehkäisy on tärkeää.

– On hyvä muistaa, että tässä on neljä ihan erilaista lajia ja kaikilla on omat kommervenkkinsä. Karhujen ja ilvesten kanssa on helppo elää rinnakkain. Enemmän kiemuroita ja keskustelua paikallisväestössä aiheuttavat sudet ja ahmat.

Faktaa suurpetoasioiden hoidosta

– Suurpedoiksi luokitellaan karhu, susi, ilves ja ahma. Suomessa elää tällä hetkellä noin 3000 ilvestä, 1500 karhua, 250 sutta ja 250 ahmaa.
– Suurpedot ovat metsästyslain mukaan rauhoitettuja riistaeläimiä. Niitä voidaan metsästää rajoitetusti poikkeusluvilla.
Maa- ja metsätalousministeriö on suurpetoasioissa ylin johtava ja valvova viranomainen.Ympäristöministeriö osallistuu luonnonsuojelulain ja EU-lainsäädännön keinoin suurpetoja koskevien viranomaistehtävien valmisteluun. Suomen riistakeskus edistää kestävää riistataloutta, tukee paikallisten riistanhoitoyhdistysten toimintaa ja huolehtii riistapolitiikan toimeenpanosta. Luonnonvarakeskus tutkii suurpetokantoja ja petojen elintapoja. Metsähallitusosallistuu valtion mailla suurpetokantojen suojelua ja kannan seurantaa edistäviin toimiin, mahdollistaa suurpetojen metsästyksen annettujen säädösten ja ohjeiden mukaisesti sekä valvoo metsästystä valtion mailla.
– Alan toimijat ylläpitävät muun muassa suurpedot.fi-sivustoa, joka tarjoaa objektiivista ja luotettavaa tietoa suurpedoista ja auttaa ihmisiä elämään ja toimimaan yhdessä suurpetojen kanssa.
– Suurpetojen esiintyvyyden voi tarkistaa osoitteesta riistahavainnot.fi.
– Suurpetokantojen määrään ja hoitoon voi vaikuttaa samoin keinoin kuin poliittisiin prosesseihin ja päätöksentekoon.

KORKEASAAREN SUOKUKOT MUKANA HUIPPUTUTKIMUKSESSA

2015-11-19 12_41_34-Korkeasaari

Kuvaaja: Kirsi Pynnönen-Oudman (2015) Helsinki Zoo archives

Tutkijat ovat selvittäneet, miten geneettinen muutos on muokannut suokukkojen evoluutiota. Nature genetics -tiedelehdessä julkaistiin tällä viikolla Uppsalan yliopiston toiminnallisen genetiikan professorin Leif Andersonin tutkimusryhmän tulokset suokukkojen lisääntymismekanismin geneettisestä taustasta.

Suokukkokoirailla on kolme erilaista lisääntymisstrategiaa. Suurin osa suokukkokoiraista on reviiriään puolustavia rähiseviä koiraita. Reviirillä on myös valkokauluksisia satelliittikoiraita sekä valepukuisia koiraita, jotka naaraspukuun naamioitumalla koettavat päästä parittelemaan naaraiden kanssa. Tämä valeasuun pukeutunut koirastyyppi, joita on vain noin 2 % linnuista, löydettiin vasta muutama vuosi sitten.

Tähän asti ilmiön geneettistä mekanismia ei ole tunnettu. Uppsalan tutkimusryhmä otti näytteitä Korkeasaaren suokukkokoiraasta ja määritti sen genotyypin. Tutkimuksessa todettiin tietyn alleelin aiheuttavan sekä satelliitti- että naaraspukuisten koiraiden synnyn. Alleelin arvellaan muodostuneen inversion kautta jo 3,8 miljoonaa vuotta sitten.

Tutkimus osoittaa, kuinka genomissa tapahtuva inversio ja sen myötä syntynyt ”supergeeni” synnyttää erikoisen parittelukäyttäytymisen sukuhormonien muuttumisen myötä. Kyseiset geenit vaikuttavat sekä testosteronin tasoon että kauluksen värin muodostavan pigmentin määrään. Reviirikoirailla on enemmän testosteronia ja tummemman väriset kaulukset.

Vaikka satelliitti- ja naaraspukuisia koiraita on selvä vähemmistö, eri lisääntymistavat säilyvät suokukkopopulaatiossa ns. tasapainottavan valinnan kautta. Soidinaikana rauhallisemmat koiraat pääsevät vähemmällä vaivalla varastamaan paritteluja tappelemiseen keskittyviltä reviirikoirailta, mistä johtuen niiden geenit ja ilmiasu säilyvät seuraavissa sukupolvissa.

Suokukkojen eurooppalaista kantaa on seurattu ja tutkittu Euroopan eläintarhaliiton lajikomiteassa jo yli kymmenen vuoden ajan. Lajikomiteat koordinoivat eläintarhoissa pidettävien lajien tutkimusta ja kasvatusta ja edistävät näin lajiensuojelua sekä tarha- että luonnonolosuhteissa. Korkeasaaren intendentti koordinoi useiden vuosien ajan rantalintujen ja erityisesti suokukkojen tarhakasvatusta.

 

Kotkilla ja muuttohaukalla menee hyvin, tunturihaukalla huonommin

Merikotkanpesä Kuvaaja: Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Merikotkanpesä Kuvaaja: Pirjo Rautiainen/Metsähallitus

Metsähallituksen luontopalvelut ja kymmenet vapaaehtoiset tarkastivat keväällä ja kesällä maakotkan sekä muutto- ja tunturihaukan pesintöjä lajien levinneisyysalueilla. Myös Pohjois-Suomen merikotkien pesäpaikat käytiin läpi. Maakotkan ja pohjoisen merikotkan sekä muuttohaukan pesintätulos oli tänä vuonna hyvä. Tunturihaukan pesintätulos parani hieman kuuden erittäin heikon vuoden jälkeen, mutta ei ole vieläkään normaalilla tasolla.

 

Kotkilla hyvä pesintätulos

Maakotkan pesintätulos oli hyvä, ja parhaiten pesintä onnistui Keski-Lapissa. Hyvään pesintätulokseen kirittivät pesintäkauden suotuisa sää ja hyvä ravintotilanne. Asuttuja maakotkareviirejä oli enemmän kuin koskaan aiemmin laskentojen aikana, kaikkiaan 354. Onnistuneita pesintöjä löytyi 165, ja niistä 192 rengastusikäistä poikasta. Vuoden aikana löydettiin seitsemän uutta maakotkareviiriä.

Pohjois-Suomen merikotkilla menee hyvin. Entisissä Lapin ja Oulun lääneissä oli kaikkiaan 78 merikotkareviiriä, ja niissä 49 onnistunutta pesintää ja 67 poikasta. Merikotkat ovat levittäytymässä hiljalleen koko Pohjois-Suomen alueelle. Vuoden aikana löytyi 12 uutta merikotkareviiriä.

Muuttohaukanpoikanen Kuvaaja Petri Piisilä/ Metsähallitus

Muuttohaukanpoikanen Kuvaaja Petri Piisilä/ Metsähallitus

 

Muuttohaukalla hyvä vuosi, tunturihaukalla ei niinkään

Muuttohaukan pesintätulos oli hyvä, tosin Lapin eteläosien ja Kittilän runsaat kesäsateet verottivat pesintätulosta. Asuttuja muuttohaukkareviirejä oli 207, ja niistä 136 reviirillä pesintä onnistui. Rengastusikäisiä poikasia löytyi 330.

Tunturihaukalla meni vähän paremmin kuin kuutena edellisenä huonona vuonna. Syynä edellisiä vuosia hieman parantuneeseen pesintätulokseen on tunturihaukan tärkeimmän saalislajin, riekon, lisääntyminen. Asuttuja reviirejä löytyi 12, ja yhdeksällä reviirillä oli onnistunut pesintä. Rengastusikäisiä poikasia oli 21.

 

Vapaaehtoisten työpanos on olennainen

 

Ympäristöministeriö on ohjannut lajien seurannan Metsähallituksen luontopalveluille. Maakotkaseurantaa tarvitaan porotalouden reviiriperusteiseen korvausjärjestelmään.

Tarkastuksissa oli mukana Metsähallituksen luontopalvelujen pesätarkastajien lisäksi 42 vapaaehtoista lintuharrastajaa, jotka tekivät 350 työpäivää petolintujen hyväksi.

Metsähallitus maksaa aiemmin tuntemattoman maakotkan tai merikotkan pesästä Pohjois-Suomessa ilmoittajalle 100 euron löytöpalkkion.

Kokoomaraportti vuoden pesintätarkastuksista löytyy osoitteesta http://julkaisut.metsa.fi/julkaisut/show/1981