Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

:VÄITÖS: Itämeren hylkeiden liikkumistutkimuksesta tietoa hylkeiden ja kalastuksen rinnakkaiselon tueksi

Oksanen Sari_5x7

Sari Oksanen on syntynyt vuonna 1983 Leppävirralla. Hän on kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 2002 Leppävirran lukiosta.

 

Itämerennorppia on perinteisesti pidetty Saimaalla asustavien lähisukulaistensa tapaan erittäin paikallaan viihtyvinä, kun taas hallit ovat tunnettuja runsaasta liikkumisestaan. Filosofian maisteri Sari Oksasen väitöskirja tuo uutta, yksityiskohtaisempaa tietoa näiden hylkeiden liikkumisesta. Väitöskirjan tulosten mukaan itämerennorpat vaeltelevatkin laajoilla alueilla avoveden aikaan ja hallit puolestaan viihtyvät pienemmillä elinpiireillä makuuluotojensa läheisyydessä.

Lajien väliset erot vaikuttavat toimenpiteiden tehokkuuteen

Itämeren halli- ja norppakannat ovat elpyneet 70-luvun aallonpohjasta, jolloin molemmat kannat romahtivat noin viiteentuhanteen yksilöön liikametsästyksen sekä ympäristömyrkkyjen aiheuttamien lisääntymisongelmien takia. Kantojen kasvun myötä myös hylkeiden aiheuttamat vahingot rannikkokalastukselle ja kalankasvatukselle ovat lisääntyneet.

Lajien väliset käyttäytymiserot vaikuttavat hylkeiden ja kalastuksen välisten ongelmien lieventämiskeinojen tehokkuuteen sekä hyljekantojen kestävän kannanhoidon suunnitteluun. Tutkimuksessa havaittiin, että ponttonirysissä vieraili vain uroshalleja. Hallien liikkumisessa vuorottelivat vierailut samoilla ruokailualueilla sekä makuuluodoilla. Ruokailualueet sijaitsivat jokisuissa ja muilla matalilla merialueilla, missä ovat myös keskeiset rannikkokalastusalueet. Havaitun ruokailualueuskollisuuden takia hallien poisto rysien läheisyydestä on mahdollinen keino hyljevahinkojen vähentämiseen, sillä poisto kohdistuu erityisesti niihin yksilöihin, jotka toistuvasti vierailevat pyydyksillä. Norpilla ei puolestaan havaittu vastaavaa pienelle alueelle kohdistuvaa saalistuspaikkauskollisuutta, vaan ne liikkuivat laajoilla elinpiireillä ja useilla erillisillä ruokailualueilla. Tämän vuoksi yksilöiden poisto rysien läheisyydestä ei ole tehokas keino norppien aiheuttamien vahinkojen vähentämiseen, vaan parempia menetelmiä tulisi etsiä esimerkiksi kalastustapojen ja pyydysten kehittämisestä.

Avovesiaikaisista vaelteluistaan huolimatta norppien on osoitettu olevan hyvinkin pesäpaikkauskollisia ja talvella erityisesti pesivien aikuisten liikkuminen on vähäisempää. Monet seurantahalleista puolestaan jättivät avovesiaikaiset elinpiirinsä ensimmäisten jäiden muodostuessa ja siirtyivät jäättömille merialueilla etelämmäksi tai kauemmas rannikosta. Näin ollen norpat ja hallit liikkuivat keskimäärin yhtä suurilla alueilla koko seurantajaksolla, joka kattoi sekä avovesi- että jääpeiteaikaa, mutta norpat liikkuivat keskimäärin enemmän avoveden aikaan.

Keinoja hyljekantojen tulevaisuuden turvaamiseen

Konfliktin toinen puoli on hylkeiden sivusaaliskuolleisuus kalanpyydyksiin. Tutkimuksessa kehiteltiin ja testattiin niin sanottua hyljesukkaa, joka mahdollistaa rysään joutuneen hylkeen pääsyn pinnalle hengittämään. Sukka osoittautui toimivaksi menetelmäksi norppien sivusaaliskuolleisuuden pienentämisessä, muttei toiminut yhtä hyvin halleilla. Vähentämällä tahattoman sivusaaliin määrää voidaan kalastusta kehittää kestävän kalastuksen tavoitteiden mukaisesti. Esimerkiksi kalastukselle ja kalatuotteille myönnettävässä MSC-sertifikaatissa kiinnitetään huomiota sivusaaliin vähentämiseen. Vaikka molempien Itämeren hyljekantojen kehitys on ollut kasvusuuntaista, voi esimerkiksi ilmastonmuutos aiheuttaa uudenlaisia uhkia erityisesti pesinnässään jäästä ja lumesta riippuvaiselle norpalle. Tietoa liikkumisesta voidaan hyödyntää myös hylkeille tärkeiden elinalueiden säilymisen turvaamisessa.

Itämeren hylkeiden liikkumista selvitettiin GPS-seurannan avulla yhteistyössä Luonnonvarakeskuksen (LUKE) kanssa.

FM Sari Oksasen biologian alaan kuuluva väitöskirja Spatial ecology of the grey seal and ringed seal in the Baltic Sea – seeking solutions to the coexistence of seals and fisheries (Itämeren hallin ja norpan spatiaalinen ekologia – keinojen etsintää hylkeiden ja kalastuksen rinnakkaiseloon) tarkastetaan Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä tilaisuudessa toimii tohtori Jonas Teilmann, Aarhus University ja kustoksena professori Raine Kortet, Itä-Suomen yliopisto.

 

KORKEASAAREN KARHUT KÄVIVÄT TALVIUNILLE, ELÄINTARHA PYSYY HEREILLÄ

22891639165_d715bc737e_z

Kuvaaja: Mari Lehmonen (2015) Helsinki Zoo archives

Karhut ovat vetäytyneet talvipesiinsä Korkeasaaressa. Sisätilan luukut suljettiin sunnuntai-iltana merkiksi siitä, että 14- ja 9-vuotiaat karhut ovat talviunilla. Syksyn aikana karhut ovat tankanneet itselleen paksun rasvakerroksen ja talven lähestyessä ruokahalu on heikentynyt. Karhut ovat myös olleet pitkään uneliaita, eivätkä ole aina edes jaksaneet kömpiä ulkosalle itse petaamistaan talvipesistä.

 

Korkeasaaren karhujen odotetaan nukkuvan neljä kuukautta maaliskuun alkuun saakka. Viime talvi oli poikkeuksellinen, sillä karhut havahtuivat hereille useita kertoja jo tammikuussa, mutta hiukan syötyään ne jatkoivat unia helmikuun lopulle. Lauhan talven uskotaan vaikuttaneen asiaan. Eläintarhassa jännitetään nyt, millainen tästä talvesta tulee.

 

Talvilevolle käyvät karhujen lisäksi pesukarhut, rantakäärmeet, rupikonnat ja skunkki. Kengurut, emut ja kanat käyskentelevät ulkotarhoissaan lumen tuloon asti. Lämpimän syksyn vuoksi riikinkukot pyörivät vielä vapaasti saaressa. Pakkasten tultua koreat linnut jäävät lämpimään talvitarhaansa, jota ne tällä hetkellä käyttävät vain yöpymiseen.

 

Korkeasaari on avoinna myös talvisin, sillä valtaosa ulkotarhojen eläinlajeista on Suomen talven kestäviä. Kissapedot ovat aasianleijonaa lukuun ottamatta kotoisin kylmiltä seuduilta. Aavikon laivoiksi mielletyt kaksikyttyräiset kamelit kasvattavat eläintarhan paksuimman talvikarvan, jolla selviää Helsingissä helposti verrattuna Keski-Aasian pakkasiin. Trooppisten talojen lajit eivät juuri talven tuloa havaitse, sillä talojen lämpötila pysyy silloinkin 15-20 asteessa.

 

Pohjois-Suomessa myyrähuippu – Etelä- ja Itä-Suomessa myyräkannat kasvussa

33c79671-7582-4048-8da6-ad8dfe7d7aa5

Pohjois-Suomessa (tummanharmaa alue) on paraikaa myyrähuippu. Keski- ja Länsi-Suomen (vaaleanharmaa) myyräkannat ovat niukat tai romahtamassa. Etelä- ja Itä-Suomessa (keskiharmaa) myyriä on kohtalaisesti ja ne ovat runsastumassa.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimusten mukaan Pohjois-Suomessa on myyrähuippu laajalla alueella. Keski- ja Länsi-Suomessa myyräkannat ovat alhaiset tai romahtamassa, kun taas Etelä- ja Itä-Suomessa kannat ovat kasvussa. Metsäpuiden taimituhoriski on suuri alkavana talvena alueilla, joilla on runsaasti myyriä.

Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapinmyyrät ovat runsastuneet huippuun kesän aikana. Syksyllä sekä metsä- että peltomyyrän sukuisten lajien tiheydet olivat suuret. Kannat voivat säilyä runsaina pitkälle talveen. Ensi kesään mennessä ne kuitenkin romahtavat. Valtalajeina pohjoisessa ovat metsämyyrä, harmaakuvemyyrä ja lapinmyyrä, jotka kaikki voivat aiheuttaa merkittäviä tuhoja metsäpuiden taimikoissa ja kotipuutarhoissa. Metsämyyrä levittää myös myyräkuumetta aiheuttavaa Puumala-virusta.

Käsivarressa on havaittu syksyllä paikoin kohtalaisesti sopuleita, mutta vaellukseen viittaavia merkkejä ei ollut. Yksittäisiä sopulihavaintoja on tehty muuallakin Ylä-Lapissa. Sopulit ovat aina romahtaneet yhtä aikaa myyrien kanssa, joten oletettavasti tämä vaatimaton sopulinousu hiipuu talven myötä.

Etelä- ja Itä-Suomeen ennakoidaan huippua vuoden 2016 lopulle

Eteläisen ja itäisen Suomen myyräkannat ovat selvässä nousuvaiheessa, mikä ennakoi myyrähuippua näille alueille vuoden 2016 loppupuolelle. Varsinkin metsämyyriä on monin paikoin jo kohtalaisen runsaasti.

Keski-Suomen ja Pohjanmaan myyrät saavuttivat huipputiheydet monin paikoin – joskin laikuttaisesti – jo vuosi sitten syksyllä. Huippu ei ollut suuri. Keski-Suomen myyräkannat ovat alentuneet tuntuvasti viimeisen vuoden aikana. Pohjanmaalla myyriä tavataan paikoin vielä kohtalaisesti, mutta odotettavissa on, että myös nämä kannat laskevat alkavan talven aikana alhaisiksi.

Näin varaudut metsäpuiden taimituhoriskiin

Etenkin Pohjois-Suomen metsänomistajien on hyvä tiedostaa vakava taimituhoriski alkavana talvena. Tällä hetkellä sallittua myyränmyrkkyä ei ole markkinoilla, mutta myyrätuhoriskiä voi pienentää

  1. pyytämällä myyriä loukuilla taimikosta ennen lumen tuloa tai ohuen lumen aikana, jolloin kolot näkyvät.
  2. tiivistämällä lunta taimien ympäriltä, jotta myyrien pääsy taimien kimppuun hangen suojissa vaikeutuu.
  3. ottamalla vakuutus taloudelliseksi turvaksi.

Myyräkuumeriski suurin syksyllä – poista metsämyyrät loukuilla

Myyräkuumeriski on nyt ajankohtainen koko maassa, etenkin pohjoisessa. Metsämyyrät hakeutuvat parhaillaan ihmisasutuksiin, ja myyräkuumetta aiheuttava Puumala-virus leviää metsämyyrien ulosteissa.

Myyräkuumeriskiä voi pienentää poistamalla metsämyyrät asumuksista loukuilla syksyn ja alkutalven aikana ja siivoamalla metsämyyrien jätökset desinfioivaan liuokseen kastetulla rätillä. Pölyimuria ei kannata käyttää, koska se levittää viruspölyn ilmaan, ja virus tarttuu ihmisiin useimmiten hengitysteitse.

Kannanvaihteluiden alueellinen samanaikaisuus muuttumassa

Myyrälajien kannat vaihtelevat yleensä säännöllisesti siten, että myyrähuippu on 3–4 vuoden välein, ja vaihtelu on yleensä tapahtunut myös samaan tahtiin maantieteellisesti laajalla alueella.

Muutaman viime vuoden ajan eteläisessä Suomessa myyrien kannat ovat kuitenkin vaihdelleet epämääräisesti. Nyt on puolestaan havaittavissa merkkejä siitä, että viime vuosikymmenelle tyypillinen myyräkantojen vaihtelun samanaikaisuus Suomen eteläisessä puoliskossa olisi muuttumassa pienipiirteisemmäksi alueelliseksi vaihteluksi.

Edellisen kerran myyräkantojen vaihtelun maantieteellinen yhtäaikaisuus muuttui 1990-luvun lopussa, jolloin koko maan eteläpuoliskossa myyräkannat alkoivat vaihdella samassa rytmissä.

Suomen susilaumojen määrä on pysynyt ennallaan

81a9f951-0cea-45d8-964e-a14cae8da5ac

Väliarvio susilaumojen sijainnista marraskuussa 2015. Aluetoimistojen riistanhoitoyhdistysten ilmoittamia laumatietoja verrattiin suurpetohavaintojärjestelmä Tassun havaintomateriaaliin (1.8.–27.10.2015, n=192). Laumat, joita Tassuhavainnot tukevat on merkitty vihreällä ja vastaavasti laumat, joiden tueksi Tassussa ei ollut yhtä havaintoa enempää, merkittiin vaaleanpunaisella ja kysymysmerkillä.

Luonnonvarakeskuksen (Luke) arvion mukaan Suomessa on 22–43 susilaumaa. Näistä 5–10 on yhteisiä Venäjän kanssa.

Länsi-Suomen kannanhoitoalueella on arvion mukaan syntynyt 10–15 susipentuetta. Laumat sijaitsevat Satakunnassa (1), Varsinais-Suomessa (3), Pohjois-Hämeessä (0-2), Pohjanmaalla (3-4) ja Oulun alueella (3-5).

Itä-Suomen alueella on todennäköisesti syntynyt 12–28 pentuetta. Kannanhoitoalueen laumat ovat Kaakkois-Suomessa (1), Pohjois-Karjalassa (5-13), Pohjois-Savossa (2-4) ja Kainuussa (4-10).

Poronhoitoalueella Suomussalmella tehtiin havainto yhdestä laumasta, jonka reviiri sijaitsee todennäköisesti Kuhmon puolella. Poronhoitoalueella on lisäksi yksin tai pareittain liikkuvia susia, sillä alueelle siirtyy nuoria yksilöitä Suomen laumoista ja naapurimaista.

Tammikuussa 2015 ennen lisääntymiskautta Luke arvioi maassamme olevan 35 laumaa.

Arvio susilaumojen määrästä perustuu petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin havaintotietoihin. Laumahavaintoja on kirjattu 1.8.–27.10. välisenä aikana 192 kappaletta. Arviossa on hyödynnetty myös Suomen riistakeskuksen aluetoimistojen ja riistanhoitoyhdistysten sekä Luken maastohenkilökunnan havaintoja ja tietoja pannoitettujen susien paikkatiedoista.

– Havaintoja kertyy sulan maan aikana vähäisesti, mikä hankaloittaa laumojen määrän arvioimista, tutkija Samuli Heikkinen Lukesta kertoo.

Luke antaa joulukuussa uuden väliarvion, jossa pyritään tarkentamaan laumoissa elävien susiyksilöiden lukumäärää.  Lopullinen kanta-arvio susikannan koosta valmistuu metsästyskauden jälkeen tammi-helmikuussa 2016.

lausunto_väliarvio_susikanta_2015.pdf

Metsänomistajat pääosin tyytyväisiä liito-oravaa koskeneisiin viranomaispäätöksiin

 

F

Kuvaaja: Marko Schrader

Metsänomistajat ovat suurimmaksi osaksi tyytyväisiä luonnonsuojeluviranomaisen liito-oravaa koskeviin päätöksiin, vaikka lajin suojelutarpeeseen suhtaudutaan välillä hyvin kriittisesti, todettiin Helsingin yliopistossa tehdyssä kyselytutkimuksessa.

Helsingin yliopisto kysyi metsänomistajien mielipiteitä liito-oravan suojelusta. Kyselyyn osallistui yhteensä 80 maanomistajaa, joiden mailta luonnonsuojeluviranomainen oli etsinyt liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkaa.

Tutkimukseen osallistuneista, hakkuurajoituksia kokeneista vastaajista kolme neljäsosaa oli tyytyväisiä tai jokseenkin tyytyväisiä luonnonsuojeluviranomaisen toimintaan ja saamaansa päätökseen. Tyytymättömiä oli 16 prosenttia ja jokseenkin tyytymättömiksi itsensä koki hieman alle kymmenen prosenttia hakkuurajoituksia saaneista vastaajista. Puolella vastaajista hakkuurajoitusalue oli alle 0,15 hehtaaria.

Liito-oravan suojelemiseksi asetettu luonnonsuojelulain ja metsälain mukainen menettely käynnistyy, jos Suomen metsäkeskukselle lähetetty metsänkäyttöilmoitus kohdistuu paikkaan, josta viranomaisen rekisterissä on havainto liito-oravasta. Metsäkeskus ilmoittaa liito-oravasta maanomistajalle tai maanomistajan edustajalle ja hakkuuoikeuden haltijalle sekä ELY-keskukselle. ELY-keskuksen tehtävänä puolestaan on tarkistaa, onko alueella liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikka sekä määrittää, miten metsää saa käsitellä.

Yli puolessa kaikista ELY-keskusten liito-oravapäätöksistä hakkuita ei ole rajoitettu ollenkaan. Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkoja on rajattu harvemmalle kuin yhdelle neljästäsadasta suomalaisesta metsänomistajasta. Siksi vain harvalla on omakohtaista kokemusta asiasta.

Tutkimukseen osallistuneet metsänomistajat olivat tyytyväisimpiä pieniin hakkuurajoitusalueisiin. Kuitenkin niistäkin metsänomistajista, joille oli asetettu yli puolen hehtaarin suuruinen rajaus, puolet ilmoitti olevansa tyytyväisiä tai jokseenkin tyytyväisiä viranomaisen päätökseen ja toimintaan.

Vastaajista, joiden hakkuita viranomaisen päätös ei rajoittanut, hieman yli neljä viidesosaa ilmoitti olevansa tyytyväisiä tai jokseenkin tyytyväisiä, kun taas 12 prosenttia oli tyytymättömiä tai jokseenkin tyytymättömiä viranomaisen toimintaan ja saamaansa päätökseen. Hakkuurajoitukset eivät siten yksinään selittäneet tyytymättömien metsänomistajien kokemusta.

– Suurin osa metsänomistajista näyttää hyväksyneen kohtuulliset lisääntymis- ja levähdyspaikkarajaukset, vaikka julkisen keskustelun perusteella voisi kuvitella muuta. Luonnonsuojeluviranomaisen toteuttama liito-oravan suojelu näyttää aiheuttaneen osin turhaa huolta, toteaa tutkija Maarit Jokinen bio- ja ympäristötieteellisestä tiedekunnasta.

Ympäristöministeriö valmistelee parhaillaan rajausmenettelystä luopumista. Ministeriön suunnitelmaa on kritisoitu sekä liito-oravan suojelun että metsänomistajien oikeusturvan kannalta.

Tutkija näkee suunnitelmassa uhkien lisäksi myös mahdollisuuksia:

– Lajin huomioiminen osana normaalia metsänhoidon suunnittelua voisi parhaimmillaan olla kaikkien etu. Uskottavan menettelyn rakentamien olisi kuitenkin kaikille tärkeää: nyt ELY-keskukset ovat toimineet asiassa pehmentävänä puskurina ja vastuunkantajana.

Liito-oravan suojelukeinoja on syytä kehittää tehokkaammiksi. Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan ja luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijoiden aikaisemmin julkaisemien tutkimusten mukaan nykyinen rajausmenettely on ollut tehoton.

Tutkijoiden arvion mukaan hakkuualueilla olleista lisääntymis- ja levähdyspaikoista alle kolme prosenttia on ollut rajausmenettelyn piirissä ja vain puolet näistä on säilynyt liito-oravan käytössä. Vanhojen ohjeiden mukaan toteutetut, hyvin pienialaiset rajaukset eivät ole riittäneet turvamaan pesäpaikkojen ekologista toiminnallisuutta, jos reviirin arvokkain osa on avohakattu.

– Metsänomistajien vapaaehtoisuuteen perustuvan METSO-ohjelman varoin on pystytty tällaisissa tilanteissa sekä tarjoamaan metsänomistajalle mahdollisuus halutessaan säästää metsikkökuvio kokonaan hakkuilta että turvaamaan samalla liito-oravan elinmahdollisuudet. Tämä kaikille osapuolille mieluinen reitti pitäisi pyrkiä pitämään jatkossakin auki, toivoo Jokinen.

METSO on Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma, jonka avulla yksityiset metsänomistajat voivat suojella metsiensä monimuotoisuutta. METSO-ohjelmalla suojellaan metsiä, jotka ovat luonnonarvoiltaan monipuolisia ja eliölajien elinympäristöinä erityisen arvokkaita.

Merikarvian Lankoslahden merimetsoyhdyskunnan koon rajoittamiseen löydettävä kestävä ratkaisu

Phalacrocorax_carbo02
Merimetso
Merikarvian kunnanjohtaja Pentti Ala-Luopa, Satakuntaliiton maakuntajohtaja Pertti Rajala ja ympäristöasiantuntija Anne Savola kävivät torstaina 29.10.2015 tapaamassa maatalous- ja ympäristöministeri Kimmo Tiilikaista merimetsoasioissa. Tapaamisen syynä oli Merikarvian Lankoslahden alueella sijaitseva Suomen suurin merimetsoyhdyskunta ja siitä aiheutuvat haitat niin kalastukselle kuin alueen loma-asutukselle.
Merikarvian kunta ja Satakuntaliitto esittivät, että ympäristöministeriö edistäisi omalta osaltaan kestävän ratkaisun löytämistä Merikarvian Lankoslahden merimetsoyhdyskunnan koon rajoittamiseen.
Ministeri suhtautui tilanteeseen ymmärtäväisesti ja totesi kiirehtivänsä valtakunnallisen merimetso-ongelmaan paneutuvan asiantuntijaryhmän asettamista. Tarkoitus on, että asiantuntijaryhmä pohtii merimetson aiheuttamien ongelmien ratkaisemista kestävällä tavalla. Merikarvian kunnan ja Satakuntaliiton edustajat toivoivat ryhmältä konkreettisia ratkaisuja ja nopeaa toimintaa.
Kuntalaiset ovat useaan otteeseen lähestyneet Merikarvian kuntaa merimetsokannan rajoittamisen edistämiseksi ja keväällä asiasta tehtiin myös valtuustoaloite Satakuntaliiton maakuntavaltuustossa.
Suomen suurin merimetsoyhdyskunta keskellä loma-asutusta
Lankoslahden alueella oli 4120 merimetson pesää kesällä 2015 (SYKE). Tällä matalalla Selkämeren lahdella sijaitseva yhdyskunta on huomattavan paljon suurempi kuin seuraavaksi suurimmat merimetsojen pesimäyhdyskunnat Suomessa (Uusikaupunki 2 670, Luvia 1 770 pesää). Sijainti sisälahdella on poikkeuksellinen muihin merimetsoyhdyskuntiin verrattuna, koska samaisella Lankoslahden alueella on noin 200 kesämökkiä, kymmenkunta ympärivuotista asuntoa ja Nuortenniemen leirikeskus.
Merikarvian Lankoslahden osalta ongelma on huomattavasti laajempi ja monimutkaisempi kuin vaikutukset pelkästään kalastuselinkeinoon. Yli 4000 merimetson pesää käsittävä yhdyskunta aiheuttaa merkittävien kalastovaikutusten ohella mittavaa haju-, viihtyisyys- ja jopa terveyshaittaa Lankoslahden alueen loma- ja vakituiselle asutukselle. Ongelman laajuutta Lankoslahden alueella kartoitettiin vuonna 2014 tehdyllä 230 kiinteistönomistajalle suunnatulla kyselyllä. Kysely osoitettiin kahden kilometrin etäisyydelle merimetsosaarista. Vastauksia saatiin 113 kpl lyhyessä määräajassa. Vastaajista vain kolme kiinteistönomistajaa ei kokenut merimetsoja haitaksi. Merikarvian ohella merimetsoihin liittyviä ongelmia on havaittu myös muualla Selkämeren rannikkoalueella.

 

Entistä useampi suomalainen lintulaji on kansainvälisesti uhanalainen

1238944_10152173986199937_1809863326_n

Maailman uhanalaisten lintulajien luettelo on päivitetty tänään. Peräti kymmenen Suomessa pesivän lintulajin tila on huonontunut niin, että ne luokitellaan nyt kansainvälisesti uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi.

Moni Suomessa taantunut vesilintulaji vähenee myös maailmanlaajuisesti. Punasotka ja mustakurkku-uikku on todettu uusimmassa arvioinnissa kansainvälisesti vaarantuneiksi ja haahka silmälläpidettäväksi. Jo aiemmin vaarantuneeksi luokitellun allin uhanalaisuusluokka on pysynyt ennallaan, mutta pilkkasiiven luokkaa on voitu laskea erittäin uhanalaisesta vaarantuneeksi. Punasotka, haahka ja alli ovat Suomessa metsästettäviä lajeja.

Suomessa pesivistä lajeista myös turturikyyhky on nyt luokiteltu vaarantuneeksi. Meriharakka, töyhtöhyyppä, punakuiri, ruokki, niittykirvinen ja punakylkirastas ovat nykytiedon valossa kansainvälisesti silmälläpidettäviä.

Uusin uhanalaisuusarvio osoittaa maailman linnuston tilan edelleen heikkenevän. Yhteensä neljänkymmenen lintulajin uhanalaisuusluokkaa on korotettu ja vain 23 lajin tilan voitiin katsoa parantuneen. Erityisen huomionarvoista on peräti neljän Afrikassa pesivän korppikotkalajin luokitteleminen äärimmäisen uhanalaiseksi ja kahden erittäin uhanalaiseksi.

Edellä mainittujen lajien lisäksi maailmanlaajuisesti uhanalaisia Suomessa pesiviä tai säännöllisesti tavattavia lajeja ovat erittäin uhanalainen kultasirkku sekä vaarantuneet kiljuhanhi, allihaahka ja kiljukotka. Maailmanlaajuisesti silmälläpidettäviksi on jo ennestään luokiteltu arosuohaukka, heinäkurppa, mustapyrstökuiri ja kuovi.

Maailman uhanalaisten lajien luetteloa ylläpitää kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN. Lintujen uhanalaisuuden arvioinnista vastaa BirdLife Internationalin johtama asiantuntijatyöryhmä.
LISÄTIETOJA

 

 

Lentomuurahaiset päätyvät vain kivenheiton päähän kotipesästään

66263bcb-ab48-4501-abd5-65fdd56a6049-main_image

Loviniskamuurahaisen työläinen hoitamassa kirvakarjaa. Kuva: Lotta Sundström

Muurahaiskuningattaren lentomatka saattaa jäädä 60 metriin, jolloin sen puolisoksi voi osua lähisukulainen. Sukusiittoisuuden riskiä lisää, että yhden pesän tuhannet muurahaiset ovat kaikki yhden kuningattaren ja sen edesmenneen puolison jälkeläisiä.

Useimmilla muurahaislajeilla siivekkäät kuningattaret ja koiraat lentävät synnyinpesästään pois paritellakseen muista pesistä tulevien yksilöiden kanssa. Näin vältetään lähisukulaisten kanssa pariutumista ja sukusiitoksen mukanaan tuomia haittoja, jotka voivat johtaa populaation vähittäiseen pienenemiseen ja lopulta sukupuuttoon.

Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman lähisaarten loviniskamuurahaisilla sukusiitoksen havaittiin kuitenkin olevan yleistä häälennoista huolimatta. Yhtenä syynä siihen näyttää olevan, että vastoin vakiintunutta käsitystä, lentomuurahaiset eivät lähdekään kovin kauas kotipesästään.

– Muurahaiskuningatarten keskimääräinen lentomatka oli vaivaiset 60 metriä kotipesästä. Koiraat kevyempinä ja ketterämpinä taittoivat pitempiä matkoja, mutta niidenkin keskimääräinen etäisyys kotipesään oli vain 140 metriä, sanoo tutkimuksensa Helsingin yliopistossa tehnyt, nykyisin Exeterin yliopistossa työskentelevä tutkijatohtori Emma Vitikainen.

Loviniskamuurahaisella on sama strategia sukusiitoksen välttämiseen kuin monilla muillakin eläimillä: kun toinen sukupuoli leviää pitemmän matkan syntymäseudultaan, todennäköisyys sukulaisten kohtaamiseen vähenee.  Sukupuolten välinen ero leviämisetäisyyksissä ei kuitenkaan riitä estämään sukusiitosta, jos lentomatka jää lyhyeksi.

Kun leviäminen uusille alueille on rajallista, lähiympäristön muurahaispesät koostuvat lähisukuisista yksilöistä. Uusien kuningatarten potentiaaliset parittelukumppanitkin ovat kuningattarille sukua, vaikka eivät olisikaan samasta pesästä lähtöisin.

Muurahaiskuningattaren parittelukäyttäytymisellä onkin kauaskantoiset seuraukset.

– Useimmilla muurahaislajeilla yhden pesän tuhannet jälkeläiset edustavat geneettisesti hyvin pientä yksilömäärää, sillä ne ovat yhden kuningattaren ja sen ainoan, edesmenneen puolison jälkeläisiä. Koiraan siittiöt säilyvät elinkelpoisina kuningattaren sisällä koko sen eliniän ajan, eikä kuningatar koskaan parittele uudestaan jopa 30-vuotisen elämänsä aikana, Emma Vitikainen sanoo.

Helsingin yliopiston tutkijat seurasivat loviniskamuurahaisten häälentoja ja keräsivät vastaparitelleita kuningattaria. Geneettisten menetelmien avulla tutkijat pystyivät paikantamaan, mistä pesistä kuningattaret ja niiden parittelukumppanit olivat lähtöisin.

___________
Emma Vitikainen, Cathy Haag-Liautard & Liselotte Sundström. Natal dispersal, mating patterns, and inbreeding in the ant Formica exsecta. American Naturalist.

Suomalaiset kuikat ensi kertaa satelliittiseurannassa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvaaja Maria Tirkkonen

Kaksi eteläsavolaista kuikkaa on tänä syksynä saanut satelliittilähettimen. Lähettimiä ei ole aikaisemmin asennettu Suomessa kuikalle, ja kyseessä ovat tiettävästi koko maailman ensimmäiset satelliittikuikat.

BirdLife Suomen tutkimushankkeen tavoitteena on selvittää suomalaisten kuikkien muuttoreitit ja talvehtimisalueet. Kuikkien muuttokäyttäytymistä ei tunneta, koska Suomessa pesivistä yksilöistä ei ole rengaslöytöjä.

Satelliittikuikka Lahja on vanha yksilö, joko pesi tänäkin vuonna onnistuneesti Kangasniemellä. Rurik on puolestaan nuori lintu, joka on syntynyt kesällä 2015 Mikkelissä.

Satelliittikuikat ovat nyt jättäneet pesimäpaikkansa ja siirtyneet kalastelemaan suuremmille järville. Syysmuuton odotetaan alkavan lähiaikoina. Lintujen matkaa voi seurata BirdLife Suomen www-sivuilla ja hankkeen yhteistyökumppanin Luonnontieteellisen keskusmuseon sivuilta löytyviltä kartoilta.

LISÄTIETOJA:

 

 

Elinympäristöjen umpeenkasvu hankaloittaa tummaverkkoperhosen suojelua

f49950ef-8633-48e8-9db5-34dc1e9e1141-main_image

Tummaverkkoperhosen elinympäristönä ovat kosteat lehtovirmajuuriniityt. Kuva: Henna Fabritius

Maankäyttökulttuurin muutokset voivat vaikuttaa uhanalaisen tummaverkkoperhosen selviytymiseen, vaikka syntyvien elinympäristöjen määrä pysyisi samana.

Tummaverkkoperhonen elää Suomessa vain pienellä alueella Pirkanmaalla, Satakunnassa ja Pohjanmaalla. Uhanalainen perhonen viihtyy kosteilla lehtovirmajuuriniityillä, joita kehittyy esimerkiksi maanmuokkauksen tai tulvien seurauksena kalkkipohjaisille maille.

Ihmisen toimista voi olla satunnaista apua uusien elinympäristöjen synnyssä. Tummaverkkoperhosen selviytymisen kannalta pidempiaikaiset elinympäristöt olisivat hyödyllisempiä, sillä perhonen ennättää todennäköisemmin levittäytyä niiltä uusille elinympäristöille ennen kuin tilapäiset elinympäristöt tuhoutuvat.

– Lyhytaikaisten elinympäristöjen keskimääräinen elinkaari on alle 17 vuotta ennen kuin umpeenkasvu tai maankäytön muutokset tuhoavat ne, sanoo Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisestä tiedekunnasta väittelevä Henna Fabritius.

Fabritiuksen tutkimuksen mukaan lehtovirmajuuriniittyjen laatu on parhaimmillaan 2–3 vuoden kuluttua hoitotoimenpiteistä.

– Tummaverkkoperhosen suojelukohteet vaatisivat siis jatkuvaa hoitorahoitusta säilyäkseen hyvälaatuisina. Erityistä suojelua vaativien lajien suojelurahoitus on kuitenkin satunnaista, eivätkä tummaverkkoperhosniityt useinkaan täytä maatalouden ympäristötuen erityistuen ehtoja.

Henna Fabritius toteaakin, että umpeen kasvavien elinympäristöjen suojelutarve sekä suojelukohteiden mahdollisimman tehokas sijoittelu ympäristöön vaatisi ymmärtämystä niittyjen syntymekanismeista.

– Näin lyhytaikaisten elinympäristöjen määrä ja sijainti voidaan ottaa huomioon suojelun suunnittelussa. Mitä vähemmän tilapäisiä elinympäristöjä syntyy, sitä tärkeämpää on se, että suojelukohteet sijaitsevat lähellä toisiaan.

______________________________

Henna Fabritius väittelee tänään kello 12 Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Temporal habitat dynamics and conservation planning – The case of the false heath fritillary”.

Väitöskirja sähköisessä muodossa

Linkit

Bio- ja ympäristötieteellinen tiedekunta