Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Isojoen vesistössä perinnöllisesti erilaisia taimenkantoja – hoitosuositus tukemaan monimuotoisuuden säilymistä

2015-10-06 14_39_54-luke-luobio_52_2015.pdf - Nitro Pro 9 (Expired Trial)

Selkämeren rannikolla sijaitsevan Isojoen vesistön eri osissa elävät taimenet ovat keskenään perinnöllisesti erilaisia. Luonnonvarakeskuksen (Luke) geneettisen tutkimuksen perusteella Isojoen vesistöalueelle laadittiin taimenen monimuotoisuutta tukeva hoitosuositus. Isojoen vesistö on yksi harvoista meritaimenvesistöistämme ja siksi poikkeuksellisen arvokas.

Isojoen pääuoman ja sivujokien alaosien vaeltavat taimenet eroavat DNA-tutkimuksen perusteella vesistön ylempien osien paikallisina elävistä taimenkannoista. Geneettisen analyysin perusteella erillisenä säilytettäviä niin sanottuja hoitoyksiköitä ovat Isojoen päähaaran ja Karijoen vaeltava taimen sekä Karijoen ja Heikkilänjoen yläosien ja Isojoen latvojen populaatiot.

Tutkimuksen pohjalta Isojoen vesistöalueelle laadittiin hoitosuositus, jossa otetaan huomioon taimenkantojen perinnöllinen erilaistuminen. Suosituksen avulla pyritään ohjaamaan meritaimenen istutukset ja muut taimenen hoitotoimet vesistössä niin, että taimenkannat voidaan säilyttää elinvoimaisina, riittävän monimuotoisina ja erillisinä omassa ympäristössään. Taimenille tulee turvata jokaiseen hoitoyksikköön tarpeellinen määrä kutualueita ja riittävä määrä lisääntyviä kutupareja.

Suomen lajien uhanalaisuusluokituksessa vuonna 2010 rannikoittemme meritaimenkannat on arvioitu äärimmäisen uhanalaisiksi ja muut eteläisen Suomen taimenkannat erittäin uhanalaisiksi. Selkämeren rannikolla sijaitseva Isojoen vesistö on eräs harvoista jäljellä olevista meritaimenvesistöistämme. Pääasiassa joen keski- ja alaosalla lisääntyvän meritaimenen lisäksi taimenia elää paikallisina vesistön sivujoissa ja lukuisissa latvapuroissa. Vesistön luonnonvaraiset taimenkannat ja myös viljelykäytössä oleva Isojoen meritaimenkanta ovat alueellisesti ja koko Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen arvokkaita.

Lisätietoja Luonnonvarakeskuksen julkaisusta

WWF: Aivastava apina ja yli 200 muuta uutta lajia löytynyt itäiseltä Himalajalta

2015-10-05 18_22_44-WWF-LHI Species discovery report, 2015.pdf - Nitro Pro 9 (Expired Trial)

WWF:n tänään julkaisemassa raportissa esitellään 211 itäisen Himalajan alueelta löytynyttä uutta lajia: 133 kasvia, 39 selkärangatonta, 26 kalaa, 10 sammakkoeläintä, yksi lisko, yksi lintu ja yksi nisäkäs. Raportti kuvaa vuosina 2009–2014 Bhutanin, Koillis-Intian, Nepalin, Etelä-Tiibetin ja pohjoisimman Myanmarin alueilta löytyneitä tieteelle uusia lajeja. Raportti osoittaa, että vain 25 prosenttia alueen alkuperäisistä elinympäristöistä on pysynyt koskemattomina ja sadat itäisen Himalajan ainutlaatuiset lajit ovat uhattuina ilmastonmuutoksen, väestönkasvun sekä taloudellisten kehityspaineiden vuoksi.

Kuuden vuoden aikana tehtyihin uusiin merkittäviin lajilöydöksiin kuuluu muun muassa ”kävelevä” käärmeenpääkala (Channa andrao), joka pystyy hengittämään ilmaa ja selviytymään kuivalla maalla jopa neljä päivää. Myanmarin syrjäseuduilta puolestaan on löydetty nenätön apina (Rhinopithecus strykeri), jota paikalliset kutsuvat aivastavaksi apinaksi, koska se alkaa aivastella vesisateella. Lisäksi uusiin löytöihin lukeutuvat kirkkaan sinisilmäinen sammakko (Leptobrachium bompu) ja Dracula-kala (Danionella dracula), jonka suusta sojottavat terävät vampyyrinhampaat. Raportissa esitellään myös uusi lintujen heimo (Elachuridae), johon kuuluu vain yksi, vuonna 2014 Himalajalta löydetty lintulaji Elachura formosa.

”Itäisen Himalajan alue on äärettömän rikas luonnon monimuotoisuudeltaan. WWF on edistänyt paikallisten alkuperäiskansojen hallinnoimien suojelualueiden perustamista. Näin pyrimme turvaamaan uusien sekä vielä tuntemattomien lajien ja arvokkaiden elinalueiden suojelun pikaisesti ennen kuin ne katoavat”, kertoo WWF:n Suomen metsäasiantuntija Maija Kaukonen.

Himalajalla arvioidaan elävän ainakin 10 000 kasvi-, 300 nisäkäs-, 977 lintu-, 176 matelija-, ja 105 sammakkolajia sekä 289 makeanveden kalalajia. Raportin mukaan ilmastonmuutoksen lisäksi alueen herkkää luontoa uhkaavat kestämätön vesivoimarakentaminen, kaivosteollisuus ja metsien hupeneminen.

”On välttämätöntä, että alueen valtiot sitoutuvat suojelemaan muutoksille herkkää ympäristöä ja varmistavat, että taloudellinen kehitys, kuten energiantuotanto, on myös ympäristön kannalta kestävää. WWF on jo usean vuoden ajan edistänyt vastuullisen vesivoiman standardien käyttöönottoa alueella”, sanoo WWF:n Living Himalayas -ohjelman johtaja Sami Tornikoski.

Mukana suomalaislöytöjä

Raportissa on mukana myös suomalaislöytöjä ja viittauksia arvostettuihin suomalaisiin kasvitieteilijöihin. Rauno Väisänen, Metsähallituksen luontopalveluiden johtaja ja WWF Suomen hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja, on kuvannut seitsemän uutta sienisääskilajia raporttiin. Himalajalta on löydetty nyt kaikkiaan 49 sienisääskilajia, joista 7 oli aiemmin tunnettuja ja 42 Väisäsen kuvaamia tieteelle uusia lajeja. Väisänen nimesi yhden lajeista Himalajan lumimiehen mukaan (Mycomya jeti) ja yksi laji on nimetty Väisäsen vaimon mukaan (Mycomya anneliae).

Raportti esittelee myös kolme tieteelle uutta villibanaanilajia, joista yksi, Musa markkui, on nimetty suomalaisen Markku Häkkisen mukaan. Häkkinen on itseoppinut kasvitieteilijä, jota pidetään yhtenä banaanien taksonomian johtavista asiantuntijoista maailmassa.

Hidden Himalayas: Asia’s Wonderland -raportti (englanniksi)

https://www.dropbox.com/s/qcnur2akjb737q5/WWF-LHI%20Species%20discovery%20report%2C%202015.pdf?dl=0

Tyrnikärpänen on saapunut Suomeen – voi tuhota koko marjasadon

dd7fe1c5-d7da-425c-8aff-4840042acd6c

Tyrnikärpäsen toukan aiheuttamat tuhot huomaa selvimmin pensaassa roikkuvista tyhjistä marjan kuorista. Kuva Tuomo Tuovinen.

Suomeen on saapunut uusi tulokaslaji, tyrnikärpänen. Kelju tuholainen jättää jälkeensä vain tyhjät marjan kuoret. Luonnonvarakeskus pyytää havainnoista yhteydenottoja, jotta torjuntamenetelmiä päästäisiin testaamaan mahdollisimman pian.

Tyrnikärpäshavaintoja on tähän mennessä tehty kahdesta kotipuutarhasta, toinen Kaarinasta ja toinen Eurajoelta.

– Mitä todennäköisimmin kärpänen on saapunut Suomeen omin siivin, vähitellen luonnon tyrnikasvustoissa leviten. Ruotsista ei ole vielä kantautunut havaintotietoja, mutta todennäköisesti tyrnikärpänen on myös siellä, kertoo vanhempi tutkija Sanna Kauppinen Luonnonvarakeskuksesta (Luke).

Tekee sadosta selvää

Tyrnikärpänen on merkittävä tyrnin marjojen tuholainen. Se on levinnyt aivan viime vuosina suurimpaan osaan Euroopan maista. Tyrnikärpänen munii heinäkuussa raakileisiin ja toukat syövät hedelmälihan, jolloin pensaisiin jää vain tyhjät marjan kuoret. Pensaan kaikki marjat voivat tuhoutua.

Valkoinen noin puolen sentin mittainen toukka pudottautuu marjoista pensaan juurelle ja kaivautuu maahan koteloitumaan. Seuraavana kesänä kotelosta kuoriutuu kärpänen, joka munii kehittyviin marjoihin, ja kiertokulku jatkuu. Tyrnikärpäsellä ei ole muita isäntäkasveja.

9b828b27-28c9-4f9a-a96e-6fc2a936a33e

Tyrnikärpäsen valkoinen toukka syö marjan hedelmälihaa. Kuva Tuomo Tuovinen.

Ota yhteyttä jos näet tyrnituhon

– Tyrnikärpänen on niin uusi tulokas koko Euroopassa, että torjuntamenetelmiä vasta testataan, Sanna Kauppinen kertoo.

Luonnonvarakeskus pyytää ottamaan yhteyttä, jos puutarhan tyrnipensaissa tai luonnon tyrnikasvustoissa havaitaan tyrnikärpäsen toukan aiheuttamia tuhoja. Näin tyrnikärpäsen levinneisyyttä saadaan kartoitettua, jotta torjuntamenetelmiä päästäisiin testaamaan ensi kesänä.

– Kärpäsen tihutyöt näkee nimenomaan nyt syksyllä, kun marjojen kuoret jäävät roikkumaan syönnin jäljiltä pensaaseen ja muuttuvat tummiksi rusinoiksi. Keväällä havainnointi on hankalampaa, koska toukat piileskelevät maan alla, kuvailee Kauppinen.

Luonnonvarakeskuksen kahdessa uudessa tyrnijulkaisussa käsitellään tyrnikärpäsen lisäksi tyrnin viljelyyn liittyviä uusia menetelmiä, tyrnin tuotannon kannattavuutta sekä tyrnin marjan ja lehden ravintosisältöä ja mahdollisia terveysvaikutuksia.

Tyrnin viljely: Hanketuloksia Suomesta ja tutkimustuloksia maailmalta http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-089-4

Producing Sea Buckthorn of High Quality. Proceedings of the 3rd European Workshop on Sea Buckthornhttp://urn.fi/URN:ISBN:978-952-326-035-1

Lohen poikasmäärät kasvavat edelleen Tornionjoella

Luonnonvarakeskus (Luke) havaitsi syksyn 2015 koekalastuksissa Tornionjoella ennätyksellisen paljon lohen kesänvanhoja jokipoikasia. Myös merivaellukselle lähti suuri määrä vaelluspoikasia. Simojoella poikasmäärät pienenivät edellisvuodesta. Kesänvanhojen lohenpoikasten tiheyksien odotettiin olevan ennätyksellisiä molemmissa joissa johtuen vuoden 2014 runsaasta kutuvaelluksesta.

Tornionjoen suomenpuoleisilla koekalastusalueilla lohen kesänvanhoja poikasia oli lähes 40 poikasta aarilla. Poikasten määrä nousi kolmanneksen viime vuodesta ja oli yli kaksinkertainen 2000-luvun keskitiheyteen verrattuna. Lisäksi lohen kesänvanhoja poikasia löydettiin sellaisilta alueilta vesistön latvoilla ja sivujoissa, missä lohien lisääntymistä ei ole aiemmin havaittu. Nämä poikaset ovat syntyneet vuonna 2014 jokeen nousseiden lohien kudusta. Tornionjoen nousulohimäärä oli vuonna 2014 seurantahistorian korkein, yli satatuhatta lohta.

Simojoella lohen kesänvanhoja poikasia oli 21 poikasta aarilla. Tiheys puolittui edellisvuodesta ja oli vuosituhannen keskitasoa. Aiempiin vuosiin verrattuna noin kolmanneksen suurempi kutevien lohien määrä ei siis Simojoella näkynyt poikastuotossa. Simojoella poikastiheyksissä on ollut huomattavaa vuosittaista vaihtelua ilman selkeää syytä. On arvioitu, että esimerkiksi voimakkaiden virtaamanvaihteluiden vuoksi osa kudussa lasketusta mädistä ja siitä kuoriutuvista pienpoikasista voivat joinakin vuosina joutua kuiville tai jäätyä.

000128ba-5552-4c6a-b0c5-07ea3d97d33f

Lohen kesänvanhojen poikasten keskitiheys kpl/aari

Tornionjoesta merelle lähes kaksi miljoonaa lohenpoikasta

Vaelluspoikasten koepyynnin perusteella Tornionjoesta lähti keväällä 2015 mereen alustavan arvion mukaan lähes kaksi miljoonaa lohen vaelluspoikasta. Vaellus oli yksi runsaimmista 1980-luvulta lähtien tehtyjen seurantojen aikana.

Simojoelta merelle lähti alustavan arvion mukaan keväällä 2015 noin 20 000 vaelluspoikasta. Voimakas kevättulva vaikeutti koepyyntiä alkuvaiheessa, joten todellinen määrä lienee tätä arviota suurempi. Simojoella vaelluspoikasmääriä on seurattu vuodesta 1977, ja enimmillään joesta on arvioitu lähteneen merelle noin 60 000 lohen luonnonpoikasta.

Luke seuraa Tornion- ja Simojoen lohikantojen tilaa vuosittain toteuttavilla seurannoilla. Jokipoikasmääriä arvioidaan sähkökalastuksin ja merivaellukselle lähtevien vaelluspoikasten määriä tutkimusrysäpyynnein.

Ähtärin eläintarha sai toisen pikkupandan

2pikkupanda_htriZoo2015

Kuvassa uusi Belfast Zoosta Ähtäriin saapunut pikkupandanaaras uudessa kotitarhassaan. Kuva: Ähtäri Zoo

Ähtäri Zoo on odottanut toista pikkupandaa Irlannista kesäkuusta 2015 asti ja vihdoin pitkä odotus palkittiin. Intendentti Mauno Seppäkoski haki Belfast Zoossa 2014 syntyneen pienen punaturkkisen naaraan Helsingistä, jonne se lensi Finnair Gargon siivin. Ensimmäinen kesäkuussa 2015 Saksasta, Opel Zoosta Ähtäriin tullut pikkupanda on kotiutunut hyvin ja sen elämää on seurattu mielenkiinnolla.

Molemmat pikkupandat ovat jo omassa kotitarhassaan Ähtäri Zoon vierailijoiden nähtävissä.

Tämä Ähtäriin saapunut vuoden ikäinen pikkupanda syntyi ja kasvoi ensimmäiset elinvuotensa Belfast Zoossa, jonka 55 hehtaarin alueella on yli tuhat eläintä ja 150 lajia. Belfast Zoo juhli ensimmäisen pikkupandan syntymistä yli 18 vuoteen kesällä 2014. Pikkupandaa kutsutaan myös nimellä red panda eli punapanda ja fire fox ”tulikettu” sen punertavan turkkinsa vuoksi. Pikkupanda kantaa poikasta noin 135 päivää ja pieni pentu syntyy sokeana ja kehittyy melko hitaasti, viihtyen emon hoivissa pesässä ensimmäiset elinviikot.

Pikkupanda viihtyy suurimman osan aikaa puussa ja kiipeilee taitavasti pitkin ohkaisiakin oksia terävien kynsiensä avulla ja tasapainottaa kiipeilyään pitkällä raitahännällä. Milloin eläin ei ole puussa, se etsii touhukkaasti ruokaa maasta, syö mehevää ruohoa sekä bambua ja hedelmiä.

Pikkupanda (Ailurus fulgens) eli kultapanda tai kissakarhu on petoeläinten lahkoon kuuluva nisäkäslaji, sukunsa ja heimonsa ainoa nykyisin elävä laji, joita on maailmassa tällä hetkellä alle 2500 yksilöä. Lajin määrä vähenee vääjäämättä, sillä pikkupandaa uhkaa mm. salametsästys ja luonnollinen eläinympäristö tuhoutuu kaupungistumisen myötä. Punaturkkista pikkupandaa tavataan luonnonvaraisena ainoastaan Himalajan vuoristossa, jopa 2 200–4 800 metrin korkeudessa aivan eteläisessä Kiinassa ja Pohjois-Myanmarissa.

Belfast Zoo tekee Ähtäri Zoon tavoin tärkeää suojelutyötä ja EAZA:n jäseninä osallistuvat eurooppalaisiin ja kansainvälisiin lajien säilymiseen tähtääviin ohjelmiin, jotka auttavat varmistamaan monien uhanalaisten lajien eloonjäämisen. Suurin osa näistä eläintarhan eläimistä ovat uhanalaisia niiden luonnollisessa elinympäristössä, joissa niitä uhkaavat niin asutuksen leviäminen, ympäristön saastuminen ja luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen. Suojeluohjelmassa huolehditaan tarkasti eläinten kantakirjoista ja koordinoidaan eläinten siirrot eri tarhojen välillä. Uhanalaisten eläinten siirto eläintarhasta toiseen on laillista, luvanvaraista CITES -tuontia, jota valvoo mm. Suomen tulli, Suomen Riistakeskus ja EVIRA sekä vastaavat tahot lähettävissä maissa. Kaikki eläimet tarkastetaan niin lähtömaassa kuin saapuessa eläinlääkärin ja intendentin toimesta.

Väitös: Jänisruttobakteeri lisääntyy jyrsijöissä ja leviää hyttysen pistosta

134fc7ec-875e-457a-aa46-9cefe5fde01b-main_image

Metsämyyrä. Kuva: Heikki Henttonen, LUKE

Jänisrutto (tularemia) on zoonoottinen eli eläimestä ihmiseen tarttuva infektio, jonka aiheuttaja on Francisella tularensis –bakteeri. Jänisruttoa esiintyy lähinnä pohjoisella pallonpuoliskolla, ja taudin ilmaantuvuus on erityisen suuri Suomessa ja Ruotsissa. Väitöstutkimuksessaan ELL Heidi Rossow selvitti jänisruton esiintymistä väestössä, eri tautimuotojen riskitekijöitä, epidemioiden yhteyttä myyräkantojen vaihteluun sekä infektiota myyrillä. Rossowin väitöstutkimuksen perusteella jänisruton haavaumina ja imusolmuksetulehduksina ilmenevä muoto leviää pääasiallisesti hyttysenpistojen välityksellä ja keuhkotulehdus liittyy heinäpölylle altistumiseen.

 

Rossowin tutkimuksessa arvioitiin myös taudin kansanterveydellistä vaikutusta ja kerättiin tietoa taudin kliinisestä kuvasta. Jänisruton ilmaantuvuutta eri vuosina eri puolilla Suomea selvitettiin tartuntatautirekisteriin tehtyjen ilmoitusten perusteella. Lisäksi tutkittiin jänisrutto-vasta-aineiden esiintyvyyttä aikuisväestössä. Taudin ilmaantuvuus on selvästi suurinta Pohjois- ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Keski-Suomessa, mutta eri vuosina epidemiat esiintyvät eri paikkakunnilla. Epidemioita esiintyi elo-syyskuussa vuosina 1995, 1996, 2000, 2003, 2006, 2007, 2009, 2012. Jänisrutto-vasta-aineita todettiin 2 %:lla aikuisväestöstä, osuus oli korkein Pohjois-Pohjanmaalla, vastaten tartuntatautirekisterin ilmoituksia.

 

Bakteerin esiintymistä jyrsijöissä kartoitettiin tutkimalla satojen luonnosta pyydettyjen pikkunisäkkäiden kudosnäytteitä geeninmonistusmenetelmällä, jolla osoitettiin suuria bakteerimääriä viiden peltomyyrän kudoksissa. Kokeellisessa infektiossa F. tularensis –bakteerin osoitettiin leviävän laajalle metsä- ja peltomyyrien elimistössä aiheuttaen oireellisen infektion ja kuoleman. Myyrien osoitettiin erittävän bakteeria virtsaan ja ulosteeseen. Myyrien jäännökset voivat näin ollen kontaminoida ympäristöä ja aiheuttaa tartuntavaaraa ihmisille. Bakteeria sisältävälle pölylle altistuu todennäköisimmin maanviljelystyössä, esimerkiksi heinänteossa.

 

Jänisruttoepidemiat seuraavat runsasta myyrävuotta

 

Myös jyrsijöiden kannanvaihteluiden merkitystä ihmisten jänisruttotartunnoille tutkittiin. Myyräkannat vaihtelevat tyypillisesti kolmen vuoden sykleissä. Tutkimuksessa osoitettiin, että jänisruttoepidemiat esiintyvät tyypillisesti runsasta myyrävuotta seuraavana vuonna. ”Näyttää siltä, että F. tularensis lisääntyy tehokkaasti runsaassa myyräpopulaatiossa, leviää ympäristöön ja päätyy veteen ja edelleen siinä kehittyviin hyttysiin, jotka tartuttavat bakteerin ihmisiin. Tutkimustulosten perusteella voidaan päätellä jänisruton esiintymisen olevan paitsi paikallista, myös syklistä ja syklien liittyvän jyrsijäkantojen vaihteluun” summaa Rossow.

 

ELL Heidi Rossow väittelee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopiston EE-rakennuksen Walter-salissa (Agnes Sjöbergin katu 2) perjantaina 09.10.2015 klo 12 aiheesta:

 

“Epidemiology of tularemia in Finland”.

 

Väitöskirja kuuluu eläinlääketieteellisen mikrobiologian ja epidemiologian alaan.

Vastaväittäjänä toimii dosentti Anders Johansson (Umeå University, Ruotsi) ja kustoksena professori Olli Vapalahti.

Linkit

Väitöskirjan elektroninen versio

Vieraslaji liejutaskurapu vaikuttaa rakkoleväyhteisön lajistoon

Rhithropanopeus harrisii (Medium)

Liejutaskurapu vähentää rakkoleväyhteisön selkärangattomien lajimäärää sekä pienentää lajiston monimuotoisuutta, havaitsivat Turun yliopiston meribiologit tuoreessa tutkimuksessaan.

Saaristomerelle asettunut ja nopeasti runsastunut vieraslaji liejutaskurapu on aivan uuden tyyppinen laji pohjoisella Itämerellä. Ensimmäiset rapuyksilöt löytyivät vuonna 2009 Naantalin edustalta, jonka jälkeen laji on levinnyt nopeasti Saaristomeren alueella ja pohjoisimmat havainnot kolkuttelevat jo Selkämeren ovella.

Turun yliopiston ja amerikkalaisen Marine Resources Research -instituutin tutkijat ovat ensimmäistä kertaa selvittäneet vieraslajiravun mahdollisia vaikutuksia Saaristomeren paikalliseen lajistoon.

Pohjoisella Itämerellä ei ennen liejutaskuravun tuloa esiintynyt ainuttakaan rapulajia, joten liejutaskurapu onkin aivan uuden tyyppinen saalistaja paikallisessa vedenalaisessa yhteisössä.

Saalistava liejutaskurapu yksipuolistaa eläinlajistoa

Saaristomeren tutkimuslaitoksella toteutetuissa ravinnonvalintatutkimuksissa liejutaskuravut suosivat ravinnokseen Saaristomeren selkärangattomia. Erityisesti siirat ja katkat olivat rapujen mieleen, mutta myös sinisimpukat kelpasivat ravinnoksi. Tutkijoiden mukaan yllätys oli, miten hyvin liikkuvatkin saaliit jäivät ravun saksiin.

Kenttäkokeissa taasen havaittiin rapujen vähentävän rakkoleväyhteisössä elävien selkärangattomien määrää sekä pienentävän yhteisön monimuotoisuutta.

– Ravut yksipuolistavat rakkoleväyhteisön eläinlajistoa vähentämällä ravinnokseen käyttävien lajien yksilömäärää. Rapujen läsnäolosta näyttäisivät hyötyvän lajit, jotka eivät ravulle ravinnoksi kelpaa esimerkiksi pienen kokonsa vuoksi, Turun yliopiston tohtorikoulutettava Tiia Forsström sanoo.

Liejutaskurapu karkottaa rakkolevän puhdistuspartiona toimivat leväkotilot

Yksittäisistä lajeista ravuilla oli suurin vaikutus leväkotiloiden määrään rakkoleväpuskissa.

Ravun asuttamalla rakkolevällä leväkotiloita oli jopa 40 prosenttia vähemmän kuin ravuttomilla rakkolevillä. Aikaisempien kokeiden perusteella on todennäköistä, että leväkotilot eivät joutuneet rapujen saaliiksi vaan poistuivat rapujen valtaamilta rakkoleviltä välttyäkseen saalistukselta.

– Huolestuttavinta tuloksissa oli huomata leväkotiloiden vähyys rapujen asuttamissa rakkoleväpuskissa. Leväkotilot huolehtivat rakkolevän siisteydestä syömällä rakkolevän pinnalla kasvavia rihmaleviä. Jos leväkotiloiden määrä rapujen valtaamilla rakkoleväkasvustoilla vähenee, peittävät rihmalevät rakkoleväkasvustot nykyistä helpommin ja nopeammin. Tämä saattaa hidastaa rakkolevän kasvua ja jopa vähentää rakkolevän runsautta alueilla, joissa rapuja esiintyy, Forsström toteaa.

Rakkolevä on Itämeren yksi avainlaji, sillä sen kasvustot tarjoavat elinympäristön ja ravintoa monille pienille kaloille sekä selkärangattomille mereneläville.

– On kuitenkin hyvä muistaa, että laboratorio- ja kenttäkokeet antavat yksipuolisen kuvan rapujen saalistusvaikutuksesta, sillä luonnossa myös ravulla on saalistajia. Saaristomeren alueella useat kalalajit käyttävät rapuja ravinnokseen ja rapuja saalistamalla pienentävät rapujen saalistusvaikutusta, sanoo Forsström.

Tutkimuksen tulokset on julkaistu kansainvälisessä Biological Invasions -tiedelehdessä: http://link.springer.com/article/10.1007/s10530-015-0909-0/fulltext.html

Uusi raportti osoittaa: merieläinten määrä puolittunut yhden sukupolven aikana

Jacana tuna fish landing. Puerto Princesa, Palawan, Philippines. 24 April 2009

Jacana tuna fish landing. Puerto Princesa, Palawan, Philippines. 24 April 2009

WWF:n tänään julkaiseman Living Blue Planet -raportin mukaan selkärankaisten eläinten määrä merissä on pienentynyt rajusti koko maailmassa. Kalojen sekä merinisäkkäiden, -lintujen ja -matelijoiden määrä on enää puolet siitä, mitä se oli vielä neljä vuosikymmentä sitten. Suurimmat syyt ovat liikakalastus, elinympäristöjen tuhoutuminen ja ilmastonmuutos.

”Eläinten määrä on yksi mittari sille, miten luonto kokonaisuudessaan voi. Uuden raportin tulokset ovat todella huolestuttavia. Meremme ovat köyhtyneet valtavasti yhden sukupolven aikana”, WWF Suomen meriohjelman päällikkö Sampsa Vilhunen sanoo.

Raportin mukaan selkärankaisten eläinten määrä merissä on pienentynyt keskimäärin 49 prosenttia vuosien 1970–2012 aikana. Romahduksen suurin yksittäinen syy on liikakalastus: WWF:n raportin mukaan suosittujen ruokakalojen, kuten tonnikalojen ja makrillien, kannat ovat pienentyneet jopa 74 prosenttia.

”Kalastus on yksiselitteisesti ylittänyt kestävyyden rajat, ja väestönkasvu lisää painetta kalastaa aina vain enemmän. Maailman meriä on kautta historian pidetty ehtymättöminä kala-aittoina, mutta todellisuus on toinen. Vaarana on, että pyydämme meret tyhjiksi vielä omana elinaikanamme”, Vilhunen sanoo.

Suurin pudotus on tapahtunut trooppisissa vesissä.

”Merten köyhtymisestä kärsivät eniten kehittyvät maat. Merten ekosysteemien romahtaminen heikentää merkittävästi mahdollisuuksiamme taistelussa köyhyyttä ja aliravitsemusta vastaan”, Vilhunen sanoo.

Elinympäristöt häviävät – ilmastonmuutos uhkana

Kalakantojen romahduksen lisäksi raportti osoittaa tärkeiden elinympäristöjen tuhoutuvan. Esimerkiksi koralliriutat ja meriruohokasvustot ovat vähentyneet tuntuvasti.

”Trooppisissa vesissä yli puolet riuttoja rakentavista koralleista on kadonnut viimeisimmän 30 vuoden aikana. Tutkimusten mukaan koralliriutat voivat hävitä maapallolta kokonaan vuoteen 2050 mennessä, ja samanlaista elinympäristöjen häviämistä tapahtuu myös meidän vesillämme: Itämeressäkin viihtyvien meriruohoniittyjen pinta-ala pienenee, ja niillä elävien kalalajien populaatiot ovat kutistuneet 70 prosenttia viimeisimmän neljän vuosikymmenen aikana”, Vilhunen sanoo.

”Toinen kotimainen esimerkki elinympäristöjen tuhosta on jokien patoaminen, joka estää lohia ja muita vaelluskaloja nousemasta kutemaan. Olemme Suomessa tuhonneet patoamalla yli 90 prosenttia lohijoistamme, mikä on kyseenalainen maailmanennätys”, Vilhunen sanoo.

Erityisen haasteen asettaa myös ilmastonmuutos, jonka seurauksena meret muuttuvat nyt nopeammin kuin koskaan aiemmin viimeisten miljoonien vuosien aikana.

”Ilmastonmuutoksen aiheuttama lämpötilojen nousu ja merten happamoituminen ovat kiihdyttämässä liikakalastuksen sekä elinympäristöjen heikkenemisen ja saastumisen kielteisiä vaikutuksia”, Vilhunen sanoo.

Ratkaisut ovat ulottuvillamme

Living Blue Planet –raportti tarjoaa hallituksille, yrityksille ja yhteisöille neuvoja, joiden avulla merten elämää voidaan suojella.

”Tuhot ovat vielä korjattavissa, jos me pidämme elämäntyylimme kohtuullisissa rajoissa. Esimerkiksi ylikalastuksen ongelmat olisivat ratkaistavissa yksinkertaisesti kalastusta vähentämällä. Ylikalastettujen kalakantojen elvyttäminen kasvattaisi saaliita jatkossa laskelmien mukaan jopa yli 16 miljoonalla tonnilla. Tämä vastaa melkein miljardin ihmisen vuosittaista kalankulutusta”, WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder toteaa.

Kansainvälisten luonnon monimuotoisuutta koskevien sopimusten tavoite on suojella 10 prosenttia merten pinta-alasta vuoteen 2020 mennessä.

”Tavoitteeseen ei olla tätä vauhtia pääsemässä. Lisäksi tavoite on turhan vaatimaton. WWF:n mielestä suojelualueiden tulisi kattaa 30 prosenttia merten pinta-alasta”, Rohweder toteaa.

”Meidän on tartuttava toimeen nyt. Suojelusta hyötyisi luonnon lisäksi myös talous, sillä puhtaiden ja terveiden merten arvo on valtava”, Rohweder sanoo.

Tutkimuksessa seurattiin 1 234 eläinlajin 5 829 kantaa, ja aineisto oli kaksi kertaa aiempia kattavampi. Löydökset perustuvat Living Planet -indeksiin ja tietokantaan, jota ylläpitää Zoological Society of London -seura (ZSL). Lue raportti osoitteessa: http://wwf.fi/mediabank/7707.pdf

Tutustu viime vuonna julkaistuun Living Planet -raporttiin osoitteessa: http://wwf.fi/mediabank/6550.pdf

Kala, joka osaa ampua

2d1ccc91-793b-4f92-a4f0-a910f4304ec5-main_image

Ampujakala

Vedenalainen maailma on täynnä eläimiä, joille on aikojen saatossa kehittynyt hyvin erikoisia tapoja selviytyä oman elinympäristönsä haasteista. Merten kiehtovimpiin saalistajiin lukeutuu ehdottomasti ampujakala, joka tunnetaan ainutlaatuisesta saalistusmetodistaan: kala painaa kielensä kitalakea vasten ja sylkee ulos voimakkaan vesisuihkun, jonka avulla se pudottaa hyönteisiä veteen. Vaikka suurimmatkin ampujakalat ovat vain noin 30-senttisiä, ne ampuvat helposti kolme metriä vedenpinnan yläpuolelle.

Vasta harjoittelu tekee mestarin

Ampujakalat eivät ole mestariampujia syntyessään, vaan kalan on opeteltava, miten osua liikkuvaan kohteeseen. Koska valo taittuu veden alla eri tavalla kuin sen päällä, vesisuihku nousee ilmaan eri tavalla kuin pinnan alta käsin voisi kuvitella. Kalat oppivat oikean ampumiskulman paitsi yrityksen ja erehdyksen kautta, myös seuraamalla kokeneempien lajikumppaniensa suorituksia.

Nuoret ampujakalat pelaavatkin yleensä varman päälle ja pysyttelevät parvissa. Mitä isompi porukka, sitä todennäköisemmin joukosta löytyy edes yksi kala, joka osuu nappiin joka kerta. Jotta nuoremmat ampujakalat ehtivät osingoille vanhempien tarkka-ampujien saaliista, nekin joutuvat tekemään melkoisia laskusuorituksia; niiden on osattava jo ampumahetkellä päätellä, minne saalishyönteinen putoaa.

Ammuskelua akvaariossa                                                      

Myös akvaariossa ampujakalat saalistavat niille luontaisella tavalla. Ei ihme, että ampujakalojen näytös on yksi Sea Lifen kysytyimpiä ohjelmanumeroita. Nyt ampujakalojen ruokinta on ensimmäistä kertaa mahdollista varata myös yksityiseksi ohjelmanumeroksi omalle seurueelle. Tänään  iOS-käyttäjille julkaistun 24hZOO SEA LIFE – mobiiliapplikaation avulla käyttäjä voi muotoilla oman elämyksensä iPhonensa avulla jo ennen Merimaailmaan saapumista. Kokonaiselämys taipuu moneksi, juuri käyttäjänsä näköiseksi, sillä ampujakalojen ruokinnan lisäksi 24hZOO SEA LIFE -sovelluksen kautta akvaariovierailuun on varattavissa muutakin sisältöä Sea Lifen normaalin valikoiman ulkopuolelta. 24hZOO SEA LIFE –mobiiliapplikaatio on ladattavissa App Storesta ilmaiseksi 15.9. alkaen.

24hZOO SEA LIFE saatavissa nyt Android-käyttäjien lisäksi myös Sea Lifessa vieraileville iPhone-käyttäjille. Palvelu toimii Android 4.4 ja  iPhone 4s (iOS 7.1.)  tai uudemmissa puhelimissa.  Palvelu on kehitetty yhteistyössä Mobedig Oy:n kanssa.


App Store:
https://itunes.apple.com/us/app/24hzoo-sea-life-helsinki/id1025927436?mt=8&ign-mpt=uo%3D2

Google Play:
https://play.google.com/store/apps/details?id=mobedig.com.twentyfourhzoo.sealifehelsinki

Vuoden hurjin etelänmatka on alkanut

fb6a7444-815a-42ce-a4f3-423f7b0958bc-main_image

Arosuohaukka Potku Kuva: Ari-Pekka Auvinen

Tältä matkalta kaikki eivät palaa. Edessä on hiekkamyrskyjä, tappavia sähkölinjoja ja metsästäjiä. Satelliittiseurannat antavat korvaamatonta tietoa muuttolintujen tuhansien kilometrien matkoista sekä saalistus- ja talvehtimisalueista jopa toisella puolella maailmaa. Seurantojen ansiosta tiedetään muun muassa se, että petolinnut muuttavat yleensä itsenäisesti ilman kumppaniaan ja jälkeläisiään.

Tänä syksynä yli sata suomalaisista petolintua kantaa satelliittilähetintä. Tietoja vaikkapa matkaan lähteneistä Ahdista, Junnusta, Annikasta tai yllättäen suunnan etelästä länteen vaihtaneesta Potkusta käytetään muutontutkimuksen ohella muun muassa linnuille tärkeiden elinympäristöjen ja ilmastonmuutoksen tutkimukseen. Tietoa saadaan myös muuttajien kohtaamista vaaroista. Seuranta paljasti muun muassa sen, että kalasääksi Helena ammuttiin ukrainalaiselle kalankasvattamolle elokuussa.

Uusin lähettimen saanut petolintu on arosuohaukkanaaras Potku, joka kasvatti Utajärvellä tänä kesänä kolme poikasta. Aiemmin arosuohaukan tiedetään pesineen Suomessa vain kolmasti. Potkun liikkeitä seurataan maailmallakin tarkasti, sillä pääasiassa Venäjän ja Kazakstanin aroilla pesivää lajia on toistaiseksi tutkittu vain vähän.

Muiden petolintujen tapaan Potkunkin GPS-lähetin on varustettu aurinkopaneelilla, joten sen liikkeistä voidaan saada tietoa vuosia. Linnun 17 grammaa painava paikannin lähettää matkapuhelinverkon kautta sijainnin tekstiviestillä kerran päivässä. Muutaman päivän viive paikkatiedoissa johtuukin yleensä siitä, ettei linnulla ole kenttää.

– Lähettimissä sovelletaan sääntöä, jonka mukaan sen painon pitää olla alle kolme prosenttia linnun painosta. Isommilla linnuilla se jää yleensä reilusti rajan alle, kertoo Helsingin yliopiston Luomuksessa satelliittiseurantoja koordinoiva intendentti Jari Valkama.

Lintujen muuttomatkat ja -vauhti ovat vaikuttavia. Esimerkiksi Suomen ensimmäisiin satelliittilintuihin kuulunut kalasääski Harri pesi vuosituhannen alussa Utsjoella ja talvehti Afrikan eteläkärjessä. Yli 12 500 kilometrin muuttomatkan uroslintu taittoi lepopäivät mukaan laskettuna alle kahdessa kuukaudessa.

– Keväällä matka taittuu yleensä aina hiukan syysmuuttoa nopeammin, kun linnuilla on kiire pesintäpaikoille. Nopeimmat matkaajat löytyvät kuitenkin kahlaajista, ja esimerkiksi punakuiri voi lentää päivässä jopa tuhat kilometriä.

Petolintujen suunnistamisessa on vahva perinnöllinen komponentti, sillä ensimmäisen syysmuuttonsa aikaan niillä ei vielä voi olla opittua tietoa sopivista muuttoreiteistä. Lisäksi satelliittiseurannat ovat osoittaneet, että petolinnut muuttavat ensimmäisestä syksystä asti itsenäisesti ilman vanhempiensa opastusta. Pariuduttuaankin ne matkaavat lähes aina kumppanistaan erillään.

– Petolinnutkin voivat muuttaa parvissa. Parhaimmillaan esimerkiksi Mustanmeren itärannalla Batumissa laskettiin viime syksynä yli 260 000 haukkaa päivässä, Valkama sanoo.

Haukkojen, sääksien ja merikotkien lisäksi Luomuksen sivuilla voi nyt seurata huuhkajia, joiden kanta on taantunut Suomessa viime vuosina. Käynnissä on myös projekti, jossa paikantimien avulla tutkitaan kaakkoon muuttavien pikkulintujen muuttoreittejä ja talvehtimisalueita.

Satelliittiseurannassa olevien lintujen matkoja voi seurata Luomuksen sivuilta osoitteesta:
http://www.luomus.fi/fi/satelliittiseurannat

Twitterissä satelliittilintuja seurataan uudella aihetunnisteella #reppulinnut