Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Äitienpäivän poikasuutisia Merimaailmasta: Vuokkokala on äideistä parhain

25f569a4-5fb4-4c4d-80fd-94369e7e2bf1-main_image

Emman ja Kamun kotivuokko on jättiläismattovuokko (Stichodactyla gigantea). Jättiläismattovuokkoa pidetään vaikeahoitoisena, mutta SEA LIFEn on tullut Indonesiasta Suomeen jo 90-luvulla ja on yhä erittäin elinvoimainen.

Merimaailma SEA LIFEn riutta-altaasta voi viikonloppuna bongata kauniit, pulleat mätimunat. Äitienpäiväviikon lisääntymispuuhiin innostuneet kalat ovat Emma ja Kamu, suruvuokkokalat, jotka ovat eläneet pariskuntana jo yli 20-vuoden ajan.

Edellisen kerran suruvuokkokalat munivat elokuussa 2014, mutta ennen viime vuotta, pari ei ollut muninut enää kymmeneen vuoteen. Elokuussa kuoriutunut poikanen voi hyvin ja on saavuttanut jo suruvuokkokalalle tyypillisen aikuisvärityksen.
Perhe-elämää vuokkokalojen tapaan

Vuokkokalat ovat paitsi pariuskollisia, myös paikkauskollisia. Pariskunta pitää kotinaan merivuokkoa, jonka polttavien lonkeroiden suojaan ne myös munivat.

Ennen kututapahtumaa pesäksi valittu alue pitää puhdistaa huolellisesti. Vuokkokalaperheessä tämä on koiraan tehtävä. Kun pesä on siivottu, itse kututapahtuma tapahtuu useimmiten romanttisesti täydenkuun aikaan. Ihan pienestä ponnistuksesta ei ole kysymys, sillä vuokkokalaäiti pyöräyttää kerrallaan 100–1000 mätimunaa, jotka kuoriutuvat noin viikossa. Poikaset eivät tosin kauaa äitinsä helmoissa pyöri, sillä minimaalisen pienet toukat lähtevät saman tien planktonin mukana maailman merille.


Vuokkokala on merenalaisen maailman superäiti

Vuokkokalanaaras on koirasta suurempi niin henkisesti kuin fyysisesti, sillä vuokkokalaperheessä naaras on ehdoton pomo. Jotkut naaraat eivät tyydy yhteen koiraaseen, vaan ykköskoiraan lisäksi suuren naaraan vuokossa saattaa hyöriä myös muita, pienempiä koiraita.

Aivan itsestäänselvyytenä vuokkokalanaaras ei voi kuitenkaan asemaansa pitää: kaikki vuokkokalat nimittäin syntyvät koiraina ja vaihtavat sukupuoltaan vasta myöhemmällä ikää.

 

Vesikkotyttönen muutti Ranuan Eläinpuistoon

2015-05-07 18_10_56-Vesikkotyttönen muutti Ranuan eläinpuistoon

Vuodenikäinen naarasvesikko Adelka saapui tutustelemaan uuteen kotiinsa alkuviikosta Stanis Pavlovin luonnonsuojelukeskuksesta Tsekeistä. Adelkan lajitoverina Ranuan Eläinpuistossa oli jo ennestään 3-vuotias urosvesikko Veeti. Vielä eivät kuitenkaan Veeti ja Adelka pääse läheisempään kontaktiin vaan Adelka saa rauhassa ensin kotiutua uuteen ympäristöönsä omassa tarhassaan.

Vesikko on eurooppalainen näätäeläinlaji, joka elää järvien, jokien ja purojen rannoilla tiheän kasvillisuuden suojassa. Ne saalistavat öisin sekä vedessä että maalla muun muassa pieniä nisäkkäitä, lintuja, kaloja ja hyönteisiä. Suurimman osan vuodesta vesikot elävät yksin, mutta kiima-ajan koittaessa maalis – huhtikuussa ne hakeutuvat toistensa seuraan. Adelka ja Veeti on tarkoitus saattaa yhteen ensi vuoden keväällä ja silloin selvinnee onko pariskunnan välillä helliä tunteita.

Vesikko on osa eurooppalaisten uhanalaisten lajien suojeluohjelmaa, jonka tavoitteena on vahvistaa ja muodostaa elinvoimainen vesikkojen tarhakanta. Suojeluohjelmaa johdetaan Tallinnan eläintarhasta käsin. Suomessa vesikko on luokiteltu luonnosta kokonaan hävinneeksi lajiksi. Lajin viimeinen edustaja on tavattu Sotkamossa vuonna 1992.

Peitteisyyden säilyttävä metsänkäsittely sopii muurahaisille

4 R UMAX     PL-II            V1.4 [5]

Muurahaisten pesäkeot säilyvät paremmin asuttuina poiminta- ja pienaukkohakkuissa kuin avohakkuissa.

Peitteisen metsänkäsittelyn vaikutuksia lajistoon sekä metsän uudistumiseen ja kasvuun on tutkittu METSO-ohjelmaan kuuluvassa häiriödynamiikkahankkeessa. Tutkimukset poiminta- ja pienaukkohakkuiden vaikutuksista muun muassa muurahaisyhteiskuntien selviytymiseen ovat vielä kesken, mutta vaikuttaa siltä, että pesäkeot säilyvät näissä avohakkuualueita paremmin asuttuina.

Metsähallitus käyttää peitteisyyttä ylläpitäviä hakkuutapoja virkistyskäytön, maiseman sekä monimuotoisuuden erityiskohteissa vuosittain noin 1300 hehtaarilla. Poiminta-, pienaukko- ja väljennyshakkuiden käyttöä on asteittain lisätty kannustamalla metsätalouden suunnittelijoita menetelmien monipuolistamiseen.

Metsän luontaista rakennetta ja kehitystä mukailevalla metsänhoidolla pyritään metsätalouden kestävyyden kehittämiseen. Tulosten perusteella Metsähallituksen tutkimusalueilla Kuhmoisissa ja Lieksassa hakatut pienaukot ovat taimettuneet hyvin luontaisen siemennyksen kautta. Jatkuvan kasvatuksen metsänhoidolla on arveltu olevan lukuisia myönteisiä vaikutuksia myös maisemaan ja monikäyttöedellytyksiin.

Peitteisen metsänkäsittelyn vaikutuksia puunkorjuun kannattavuuteen ja puustoon ei tunneta vielä riittävän hyvin. Kustannusten näkökulmasta onkin tärkeää huolehtia siitä, ettei käsittely-yksiköltä kertyvä puumäärä laske uusien käsittelytapojen myötä merkittävästi nykyisestä.

Häiriödynamiikkahankkeessa ovat mukana Metsähallitus, Luonnonvarakeskus, Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot sekä Metsäteho. Tutkimuksia jatketaan ja peitteisen metsänkäsittelyn vaikutuksia tullaan seuraamaan myös aluetasolla. Metsähallitus on antanut tutkimusalueet tutkijoiden käyttöön ja toiveena onkin, että niitä hyödynnettäisiin mahdollisimman laajasti.

 

Tutkimustuloksiin liittyvä seminaari pidetään Vantaalla 21.4.2015. Linkki seminaariesitysten lyhennelmiin Luonnonvarakeskuksen verkkosivuilla:
http://www.metla.fi/tutkimus/metso/tulosseminaari2015/

Saimaannorpan kuutteja syntyi vähintään 48 – laskenta tehtiin vaikeissa olosuhteissa

Saimaannorpan pesälaskennoissa on havaittu 48 saimaannorpan kuuttia, joista kuusi oli kuolleita. Metsähallituksen luontopalvelujen johtamat pesälaskennat tehtiin vaikeissa olosuhteissa. Laskentoihin osallistui noin sata henkilöä, joista suurin osa oli paikallisia vapaaehtoisia.

Saimaannorppien pesimäolosuhteet olivat tänäkin talvena poikkeuksellisen huonot. Osa kuuteista syntyi luonnonkinospesiin ja osa apukinoksiin, joita tehtiin vähälumisimmille alueille 68 kappaletta. Muutama kuutti syntyi mahdollisesti myös avojäälle.

Laskentojen lopputulos on alempi kuin aiempien vuosien tulokset. Viime vuonna arvioitiin syntyneen 64 kuuttia ja myös kahtena edellisenä vuonna päästiin yli 60 kuuttiin. Epänormaalien pesintäolojen ja sen vuoksi puutteelliseksi jääneen laskennan takia uutta arviota norppakannan koosta ei pystytä tekemään, harmittelee Metsähallituksen suojelubiologi Jouni Koskela. Yleensä kannan koon muutos vuositasolla on pieni, ja muutoksen havaitsemiseen tarvitaan kattava lumipesäaineisto.

Kolovedeltä löydettiin pesälaskennoissa kaksi kuuttia. Toinen syntyi apukinokseen, toinen luonnonkinokseen. Metsähallituksen ylitarkastaja Tero Sipilä iloitsee Koloveden pesimätuloksen paranemisesta. Viime vuonna Kolovedellä syntyi yksi kuutti, kun kahtena edellisenä vuonna ei havaittu yhtään syntynyttä.

Puumalan eteläpuolella laskennat pystyttiin tekemään melko kattavasti, ja täällä löydettiinkin lähes normaali määrä kuutteja, toteaa WWF Suomen osalta Etelä-Saimaan pesälaskennoista vastaava Ismo Marttinen.

Nopean kevään etenemisen takia kaikkia pesimäalueita ei pystytty tarkistamaan ja useiden kuuttien arvioidaan jääneen löytymättä. Laskentatulos ja kuolleiden lukumäärä tarkentuu Saimaannorppa-LIFE-hankkeessa toteutettavissa pesäpaikkasukelluksissa, jotka tehdään heti jäiden lähdön jälkeen, kertoo suojelubiologi Miina Auttila.
Vuonna 2015 havaittujen poikasten määrä Saimaan vesialueittain:

Vesialue: poikaset
Pyhäselkä–Jänisselkä: 0
Orivesi: 0
Pyyvesi–Enonvesi: 0
Kolovesi: 2
Joutenvesi: 4
Haukivesi: 13
Pihlajavesi: 18
Puruvesi: 0
Tolvanselkä–Katosselkä: 4
Luonteri: 0
Lietvesi: 2
Petraselkä–Yövesi: 4
Suur-Saimaa: 1
Yhteensä: 48

Keski-Suomen Lintutieteellinen Yhdistys: Pussitiainen bongattiin ensi kertaa Keski-Suomessa

800px-Remiz_pendulinus_-Estonia_-singing_by_partly_built_nest-8

 

Kuvaaja: Alastair Rae

Lintujen kevätmuutto on edennyt Keski-Suomessa hyvässä tahdissa. Tänään tiistaina lintuharrastajat pääsivät nauttimaan myös harvinaisuudesta, kun Jyväskylässä havaittiin pussitiainen (Remiz pendulinus). Havainto on ensimmäinen laatuaan Keski-Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen toimialueella, ja on 308. alueella havaittu lintulaji.

Linnun huomasi aamupäivällä jyväskyläläinen lintuharrastaja Olli Sihvola kotipihallaan Jyväskylän Kuokkalanpellossa. Lintu katosi pian paikalta, mutta paikalle tullut lintuharrastajaryhmä löysi sen uudelleen läheisen Pohjanlammen rantapensaikosta.

Pussitiainen on Euroopassa tavallinen pesimälaji, joka viihtyy rehevien vesien rantametsissä. Suomessa pussitiainen on nykyään vuosittainen ja on pesinyt useita kertoja etenkin etelä- ja länsirannikolla. Nimensä laji on saanut taidokkaasti heinistä punotusta, pussia muistuttavasta, pesärakennelmastaan, jonka lintu rakentaa roikkumaan lehtipuun oksaan. Pesän pintamateriaalina ja pehmusteena on usein osmankäämin siemennukkaa. Pohjanlammen pussitiainen viihtyi lajille tyypillisesti osmankäämikasvustossa, joten mikäli lintu paikkaan mieltyy, on ainakin pesämateriaalia tarjolla.

Suomalaiset varpuset kutistuvat

varpunen_480px

 

Kuva: Janne

Suomessa elävät varpuset painavat nykyään 1,5 grammaa vähemmän kuin 1980-luvun puolivälissä, osoittaa Turun ja Helsingin yliopistojen tutkimus.

Puutarhoissa sirkuttavat varpuset ovat nykyisin pienempiä kuin 30 vuotta sitten. Turun ja Helsingin yliopistojen tutkijat ovat verranneet varpusten painoja kymmenessä eri kaupungissa aina Helsingistä Sodankylään asti.

Analyysi osoittaa, että nykyään varpuset painavat keskimäärin 1,5 g vähemmän kuin 1980-luvun puolivälissä, mikä on suuri ero 33 g painavalle linnulle.

– Tutkimus perustuu kattavaan materiaaliin, jonka luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijat keräsivät 1980-luvulla. Kun tajusimme, että tällaista historiallista materiaalia oli käytettävissä, meidän tarvitsi vain pyydystää varpusia uudestaan samoissa kaupungeissa, Turun yliopiston biologian laitoksen apulaisprofessori Jon Brommer toteaa.

Myös varpusten määrät ovat pienentyneet

Varpunen on siinä mielessä epätyypillinen lintulaji, että se esiintyy ainoastaan samoilla alueilla ihmisen kanssa, joko kaupungeissa tai maatiloilla. Varpusten määrät ovat kuitenkin vähentyneet valtavasti viime vuosikymmeninä.

– Varpuspopulaatiot ovat pienentyneet noin puolella 1980-luvun puoliväliin verrattuna. Niinpä riittävän suuren yksilömäärän löytäminen ja pyydystäminen ei ollut helppoa. Onneksi ihmiset olivat hyvin avuliaita ja antoivat meidän pyytää, mitata ja vapauttaa linnut puutarhoissaan, kertoo uudemmat varpusnäytteet kerännyt tutkija Jaana Kekkonen Helsingin yliopistosta.

Lintujen painon pienenemistä on havaittu myös muualla maailmassa, mutta Brommer ja Kekkonen yllättyivät siitä, että he löysivät pienentyneitä lintuja lähes jokaiselta paikkakunnalta. Kyseessä ei siten ole vain paikallinen ilmiö, vaan kutistumista tapahtuu ainakin koko Suomen alueella.

– Näkemykseni on, että varpusten populaation pienenemisen aiheuttanut tekijä, mikä se onkaan, vaikutti myös varpusten painon laskuun. Emme tiedä, mikä sai varpusen lähes katoamaan kaupungeistamme, mutta sillä on todennäköisesti yhteys laajemmin kaupunkiympäristössä tapahtuviin muutoksiin, Brommer sanoo.

>> Tutustu tutkimusartikkeliin

:KATSO VIDEO: Noesta pesty pöllö vapautettiin kotimetsään

2015-04-10 15_52_28-Korkeasaari

 

Kuvaaja: Mari Lehmonen/ Korkeasaari

Korkeasaaren villieläinsairaalassa noesta puhtaaksi pesty lehtopöllö on osoittautunut lentotaitoiseksi ja säänkestäväksi eli valmiiksi luontoon vapautettavaksi. Se vietiin tänään rengastettuna takaisin kotireviirilleen Espooseen. Kuljetuslaatikon auettua pöllö otti siivet alleen ja lensi sekametsän siimekseen kuvaajilta piiloon.

Palomiehiä pelastustöissä auttaneet Forsblomit olivat helpottuneita pöllön kuntoutumisesta. Pientaloalueella liikkuu petolintuja, mutta yöllä olohuoneen takasta kuuluvan rahinan aiheuttajaksi epäiltiin ensin oravaa. Kun palokunta rassasi savupiippua seuraavana aamuna, takan tuhkaluukkuun putosi ensin pöllön saalis, kuollut rotta. Puolentoista tunnin työn jälkeen samasta luukusta tupsahti noesta musta pöllö, jonka Forsblomit kuljettivat Korkeasaaren villieläinsairaalaan.

Löytöpaikkaan eli savupiippuun pöllöllä ei enää ole pääsyä – se on nyt verkotettu. Forsblomit halusivat estää vastaavan toistumisen ja suunnittelivat piipun päähän metalliputken pätkästä ja verkosta hitsatun suojan. Myös nuohooja kävi tarkistamassa piipun, mutta maksua hän ei ottanut, kun pöllö oli jo hoitanut likaisen työn.

Lehtopöllön kolmen viikon vierailu Korkeasaaren villieläinsairaalaan sai onnellisen lopun. Savupiipun, kylpyammeen, föönauksen ja rengastuksen kokenut lehtopöllö saa nyt jatkaa kevätpuuhiaan tutussa ympäristössään.

Liejuryömijä – kala kuivalla maalla

4103112e-2c75-420d-b094-1563adb27bff-main_image

Miten määrittelisit kalan? Kun kuvittelemme kalan, ajattelemme ensisijaisesti uimalla liikkuvaa, veden alla elävää eväkästä. Liejuryömijä on erinomainen esimerkki siitä, miten totuus saattaa joskus olla tarua ihmeellisempää: Murtovesirannoilla elävä liejuryömijä on nimittäin sopeutunut elämään lähes kokonaan maalla. Sen elinympäristöihin kuuluvat mangroverämeet ja trooppiset rannat, joilla kala ryömii rintaeviensä avulla. Maalla liikkuminen on niin sujuvaa, että liejuryömijä pystyy tarvittaessa kiipeämään vaikka puuhun. Sen sijaan ulapalle joutunut liejuyryömijä voi huono-onnisesti jopa hukkua.

Vaikka huonolla uimataidolla varustettu kala saattaa kuulostaa varsinaiselta evoluution emämunaukselta, on kyseessä itse asiassa harvinaisen onnistunut suojakeino, jollaista ei muilta kaloilta löydy. Laskuveden aikaan monet muut kalat jäävät ansaan pieniin vuorovesilammikoihin, mutta liejuryömijä jatkaa menoaan.

Liejuryömijä hengittää muiden kalojen tavoin kiduksilla – myös maalla liikkuessaan. Erityisenä selviytymiskeinona se voi myös kantaa mukanaan ”happisäiliötä” eli ilmakuplaa, jota se kuljettaa kiduksissaan.

Vaikka liejuryömijän olemuksessa on jotain hyvin sammakkomaista, on kyseessä kuitenkin mätimunia muniva, suomupintainen kala, joka kuuluu tokkojen heimoon. Mätimunansa liejuryömijät munivat kaivamaansa syvään tunneliin. Munimista edeltää näyttävä kosiomeno, jonka aikana liejuryömijä ei pelkästään möngerrä rantamudassa, vaan koiras esittää näyttäviä hyppyliikkeitä hurmatakseen unelmiensa naaraan.

Liejuryömijöitä ja muita evoluution erikoisuuksia voi nähdä SEA LIFEn uudessa Superselviytyjät-näyttelyssä!

WWF vaatii: Tutkimustieto huomioitava liito-oravaohjeessa

700.hq_

Ympäristöjärjestö WWF:n mielestä nyt uudistettavana oleva ohje liito-oravien lisääntymispaikkojen turvaamisesta ei ole riittävä vaarantuneen lajin suojelemiseksi. Ohjeen laadinnassa on ohitettu tuorein tutkimustieto.

Maa- ja metsätalousministeriön ohje liito-oravan lisääntymispaikkojen turvaamisesta metsien käytössä on uusittavana. Ohjeen uusiminen on tarpeen, sillä aiemman ohjeen mukaisen metsien käsittelyn vaikutuksista liito-oravan elinpaikkojen säilymiseen on saatu uutta tutkimustietoa. Muun muassa Suomen Ympäristökeskuksen tuottaman tiedon valossa nykyinen ohjeistus on ollut riittämätön turvaamaan liito-oravan esiintymät.

Luonnonsuojelulaki kieltää liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkojen heikentämisen. Tänään päättyvällä lausuntokierroksella oleva uusittu ohje ei kuitenkaan toisi asiaan oleellista parannusta. WWF vaatii tutkimustuloksiin viitaten, että edelleen erittäin pienialaisiksi määritellyt liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikat tulee jättää kokonaan metsänkäsittelyn ulkopuolelle ja että niiden lähiympäristöissä ei tule tehdä avohakkuita.

”Vaikuttaa siltä, että tutkimustieto on ohitettu ohjeen laadinnassa”, toteaa WWF:n ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen.

Tutkimuksin on osoitettu, että alle 150 metrin etäisyydellä liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikoista tehdyt avohakkuut heikentävät niitä merkittävästi. Näin ollen uudessa ohjeessa olisikin erityisen tärkeää jättää esiintymispaikan ydin täysin metsänkäsittelyn ulkopuolelle ja kieltää avohakkuut 150 metrin säteellä.

”Viranomaisten toiminta ei saa perustua eri intressitahojen huutoäänestykseen, kun tarkoituksena on suojella uhanalaisia lajeja luontodirektiivin ja luonnonsuojelulain vaatimusten mukaan. Kansalaisten mielestä luonnon monimuotoisuus on tutkitusti tärkein tavoite metsiä koskevassa päätöksenteossa. Tämä näkökulma tulee huomioida myös viranomaistoiminnassa”, sanoo WWF:n metsäasiantuntija Annukka Valkeapää.

Liito-oravan elinpaikkojen suojelulla on merkitystä myös muun uhanlaisen metsälajiston suojelussa, sillä liito-orava on niin kutsuttu sateenvarjolaji, jonka asuttamat alueet ovat sopivia elinympäristöjä myös monille muille lajeille. Suojelemalla liito-oravan elinympäristöt suojellaan myös luonnon monimuotoisuutta yleisemmin.

Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategian päätavoite on pysäyttää luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen sekä lajien uhanalaistumiskehitys Suomessa vuoteen 2020 mennessä. Tavoitteeseen pääsemiseksi tehokkailla toimenpiteillä on kiire. Strategiassa todetaan, että metsien lajiston uhanalaistumiskehitys on tehdyistä toimenpiteistä huolimatta edelleen jatkunut ja että luonnon monimuotoisuutta koskevan päätöksenteon tulee perustua parhaaseen käytettävissä olevaan tieteelliseen tietoon ja varovaisuusperiaatteen noudattamiseen. Tämän tulee WWF:n mielestä näkyä myös lausunnolla olevan liito-orava-ohjeen kohdalla.

WWF:n lausunto aiheesta löytyy osoitteesta: http://wwf.fi/mediabank/7174.pdf

Suomen Ympäristö 33/2012: Liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikkarajausten vaikuttavuus lajin suojelukeinona.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/38778/SY_33_2012_Liito-orava.pdf?sequence=1

M. Jokinen, S. Mäkeläinen & O. Ovaskainen, 2014: ‘Strict’, yet ineffective: legal protection of breeding sites and resting places fails with the Siberian flying squirrel. Animal Conservation. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/acv.12157/abstract

Näkyykö lepakoita – kerro havainnoista Keski-Uudenmaan ympäristökeskukselle

25956

Pohjanlepakot (kuva Terhi Wermundsen)

Keski-Uudenmaan ympäristökeskus pyytää yleisöhavaintoja lepakoiden talvehtimispaikoista Keravan, Järvenpään, Nurmijärven, Mäntsälän ja Tuusulan alueilta. Lepakoiden talvehtimispaikkoja ei ole aiemmin selvitetty Keski-Uudellamaalla.

Lepakot talvehtivat yleensä maanalaisissa tiloissa, joko luonnon muovaamissa tai ihmisen rakentamissa. Lepakot talvehtivat mielellään koloissa – pimeässä, viileässä ja kosteassa. Esimerkiksi vanhat kivistä ladotut kellarit ovat oivallisia talvehtimispaikkoja. Talvehtiva lepakko voi lymytä puisten ovenkarmien koloissa. Myös vanhat pommisuojat ja puolustusrakennelmat voivat olla lepakoiden talvehtimispaikkoja. Toisinaan lepakoita voi löytyä talvehtimasta ullakoilta, vaikka usein niissä on talvehtimisen kannalta liian kuivaa.

Talvehtimispaikkojen lisäksi lepakoilla on kesäisin käytössään lisääntymis- ja levähdyspaikkoja. Nämä sijaitsevat usein rakennuksissa tai puiden koloissa. Lisääntymis- ja levähdyspaikoista kertovat mm. lepakoiden jättämät ulosteet ja syötyjen perhosten siivet. Talvehtimispaikkojen lisäksi ympäristökeskus ottaa mielellään tietoa vastaan myös lepakoiden lisääntymis- ja levähdyspaikoista.

Tavallisimmat lepakot eteläisessä Suomessa ovat pohjanlepakko, korvayökkö, viiksisiippa, isoviiksisiippa ja vesisiippa. Yhteensä Suomesta on löydetty 13 lepakkolajia. Kaikki lepakot ovat rauhoitettuja ja ne kuuluvat EU:n luontodirektiivien liitteen IV:n lajeihin. Direktiivin mukaan lepakoiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen tai heikentäminen on kielletty. Euroopan lepakoidensuojelusopimuksen (EUROBATS) mukaisesti Suomi on sitoutunut huomioimaan tärkeät lepakoiden ruokailu- ja siirtymäreitit maankäytön suunnittelussa.

Toimita lepakkohavaintosi ympäristökeskukseen mieluiten sähköpostitse. Kerro koska ja mistä löysit talvehtivia lepakoita, mitä lajia ne olivat ja montako yksilöä havaitsit. Voit liittää mukaan valokuvia lajien tunnistamiseksi.

ympäristösuunnittelija Mia Vaittinen/ Keski-Uudenmaan ympäristökeskus, PL 60, 04301 Tuusula, puh. 040 314 4729 tai etunimi.sukunimi@tuusula.fi (lepakkotietojen ilmoitus)