Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

KORKEASAARI: Karhujen talviuni päättyi etuajassa

2015-02-20 15_40_41-Korkeasaari

 

Kuvaaja: Mari Lehmonen (2015) Helsinki Zoo archives

Korkeasaaren karhut ovat heränneet talviuniltaan ja ne ulkoilivat tänään ensi kertaa. 14- ja 9-vuotiaat naaraskarhut ovat aiempina vuosina nukkuneet maaliskuun alkuun asti, mutta tänä talvena niiden talvilepo keskeytyi useita kertoja. Nyt karhut eivät ruokailtuaan vetäytyneetkään enää takaisin nukkumaan, joten hoitajat päästivät ne ulos nuuhkailemaan kevään lähestymistä.

Luukun auettua karhut kömpivät pihalle tarkastamaan tutut paikat. Pian eläintenhoitajien kevätherkuiksi tuomat hunajaleivät veivät huomion ja niiden perässä kiivettiin puuhunkin saakka. Siinä sivussa karhut kävivät pientä painia ja ottivat laukka-askelia ympäri tarhaa. Karhut kävivät järsimässä myös sulaneen lumen alta paljastunutta ruohoa.

Reippaasta ulkoilusta huolimatta talviunilta heränneiden karhujen ruokahalu ei ole vielä parhaimmillaan. Eläintenhoitajat ovat antaneet karhuille kevyttä kasvisravintoa, kuten salaattia, kiinankaalta ja juureksia. Lihaa lisätään ravintoon myöhemmin.

Talvipesä pidetään vielä avoinna, jotta karhut voivat halutessaan vetäytyä sinne torkkumaan. Karhulinnan katselutasanne on avattu yleisölle karhujen käytössä olevan tarhan kohdalta. Korkeasaari on nyt alkavana talvilomaviikonloppuna auki iltakuuteen saakka.

Suomenlahdella talvehtivien allien määrä on moninkertaistunut

Alli3

Kuvaaja: Pekka Rusanen

Suomenlahdella loppusyksyllä levähtävien ja talvehtivien allien määrät ovat olleet poikkeuksellisen suuria neljän viime vuoden aikana. Marraskuussa 2014 Helsingin ja Inkoon välillä ruokaili yhden päivän aikana yli 70 000 allia.

Alli on arktisilla alueilla pesivä vesilintu, jonka Luoteis-Euroopan tärkein talvehtimisalue on Itämeri. Suomen oma Lapin pohjoisosiin keskittyvä pesimäkanta on arvioitu 1 500-2 000 parin suuruiseksi. Valtaosa Itämerellä talvehtivista linnuista pesii Venäjän tundralla.

Allin talvikanta Itämerellä on vähentynyt peräti 75 prosenttia kolmessa sukupolvessa. Vuosina 1988–1993 talvikannan suuruudeksi arvioitiin 4,3 miljoonaa yksilöä, kun vuosien 2007–2009 laskennoissa niitä havaittiin enää 1,5 miljoonaa. Vähenemisen pääsyyksi on arvioitu poikastuoton voimakasta heikkenemistä Venäjällä. Tunturisopulien kannat vähenivät jyrkästi tundralla 1990-luvulla, minkä seurauksena allien poikueisiin kohdistuva saalistuspaine kasvoi ja poikastuotto romahti. Itämerellä allit kärsivät lisäksi öljypäästöistä ja kalaverkkoihin kuolemisesta.

”Suomen merialueella allien talvimäärät ovat pysyneet vakaina Ahvenanmaalla, jossa niitä on seurattu 1970-luvun alusta lähtien vakioitujen merilintulaskentojen avulla. Suomenlahdella allien talvimäärät ovat kuitenkin moninkertaistuneet 2010-luvulla”, toteaa vanhempi tutkija Markku Mikkola-Roos.

Neljän viime talven aikana kymmeniä tuhansia alleja on talvehtinut Helsingin ja Porkkalan välillä aina meren jäätymiseen asti. Vuonna 2013 Helsingin Santahaminassa laskettiin tammikuun alussa 27 000 yksilöä ja vielä helmikuun puolivälissä Kirkkonummen Kallbådanilla havaittiin 3 500 allia jäärailoon ahtautuneena.

Helsingin edustan ruokailualueet on kartoitettu

Talven 2013–2014 aikana Helsingin edustan allien ruokailualueet kartoitettiin laajalti. Allit ruokailivat pääasiassa matalikoilla, joilla meren syvyys on 5–10 metriä. Allit yöpyvät avomerellä ja palavat ruokailualueilleen aamuisin auringonnousun jälkeen.

”Suurin yksittäinen ruokailuparvi kohdattiin 11.1.2014 Katajaluodon rantamatalikolla. Vain muutamien kymmenien aarien alueella ruokaili lähes 7 000 allia. Saman vuorokauden laskentatulos oli 15 000 allia kuudessa suuressa parvessa”, kertoo kartoitustyön tehnyt Jarmo Nieminen.

Allit käyttävät ravinnokseen pääasiassa sinisimpukoita. Uusimpien tutkimusten mukaan sinisimpukoiden määrä läntisellä Suomenlahdella on lisääntynyt ja niiden koko on kasvanut. Esimerkiksi Porkkalan edustalla sinisimpukat peittävät kallioisia pohjia yhtenäisenä mattona. Parantunut ravintotilanne selittääkin allien korkeat syksyiset ja talviset levähtäjämäärät Suomenlahden länsiosissa.

Metsähallituksen raakku-raportti: Kollaja-hanke uhkaa raakun elpymistä Iijoella

a214

Lohi ja taimen ovat raakulle eli jokihelmisimpukalle välttämättömiä isäntäkaloja. Jokien patoamisen takia lohen varassa lisääntyvät raakkukannat ovat kuolemassa vanhuuteen. Raakun ja sen isäntäkalojen kantoja ovat heikentäneet myös maa- ja metsätalous, turvetuotanto, jokien perkaukset ja ojitukset.

Metsähallituksen luontopalvelujen vetämän Raakku!-hankkeen loppuraportti paljastaa, että vain ani harva raakkukanta säilyy Suomessa ilman elvyttämistä.  Hankkeessa on myös koottu metsäammattilaisille ohjeita raakkualueilla toimimiseen.

Raakut hätää kärsimässä

Ihmisen toiminta on muuttanut ja hävittänyt raakulle ja sen isäntäkaloille sopivia jokia ja puroja. Lohisidonnaisten raakkukantojen häviäminen on erityisen vahingollista, koska niiden geneettinen monimuotoisuus on suurinta. Jos kehitys jatkuu, jää raakun selviytyminen Suomessa muutaman latvapuron varaan, ja niissäkin kanta vähitellen taantuu.

Raakut on vielä mahdollista pelastaa

Iijoen sivujoen Livojoen ja Tuuloman vesistön Suomu- ja Luttojokien raakkukantojen elvyttäminen on vielä mahdollista, sillä niiden omat lohikannat ovat olemassa, ainoastaan lohen nousulle välttämättömät kalatiet puuttuvat. Livojoen lohen palauttaminen on yksin suomalaisten käsissä, mutta sitä varjostaa mahdollinen koskiensuojelulain purkaminen ja suunnitellun Kollajan tekoaltaan rakentaminen. Tuulomajoen lohen palauttamiseksi on jo tehty alustavaa suunnittelua yhdessä venäläisten kanssa.

Raakkuja voidaan auttaa välttämällä vesistöjen liettyminen sekä ravinteiden ja raskasmetallien kulkeutuminen niihin. Esimerkiksi suosimalla pienialaisia hakkuita ja kevyttä laikutusta, äestystä ja mätästystä, säilyttämällä pintakasvillisuus ehjänä ja huolehtimalla ojien saostusaltaiden ja pintavalutuksen riittävyydestä sekä riittävän leveillä suojavyöhykkeillä päästään jo eteenpäin raakun elinolojen parantamisessa.

Opaslehtinen metsäammattilaisille

Metsähallituksen vetämässä kolmen maan yhteisessä Raakku!-hankkeessa on tuotettu taskuun mahtuva opas raakun huomioimisesta metsätaloudessa ja muussa maankäytössä. Se antaa myös perustiedot raakun elinkierrosta ja uhanalaisuudesta. Opasta jaetaan metsäalan ja muille toimijoille, ja se on myös saatavissa Metsähallituksen verkkosivuilta.

Hanketta on rahoitettu Interreg IV A Pohjoinen -ohjelmasta. Kansallisia rahoittajia ovat hankkeiden toteuttajatahot Metsähallitus, Lapin ELY-keskus, Jyväskylän yliopisto, Norrbottenin lääninhallitus (Ruotsi), Bioforsk (Norja) ja NINA (Norja).

Lisätietoa:

11 miljoonaa rengastettua lintua

a3163e7a-7334-4cba-9853-3284a1681afe-main_image
Lintujen rengastus aloitettiin maassamme yli 100 vuotta sitten, vuonna 1913. Rengastuksia on sittemmin kertynyt huimat 11 miljoonaa, ja niistä on saatu noin 1,2 miljoonaa tapaamisilmoitusta. Nyt tuo massiivinen tietomäärä on muotoutunut kahdeksi Rengastusatlakseksi.

Rengastusatlaksen ensimmäinen osa julkaistiin kaksi vuotta sitten ja toinen osa on tullut juuri ulos painosta.

– Tämän toisen ja samalla viimeisen osan valmistumisen myötä haaveet ovat muuttuneet todeksi ja ainutkertainen, vuosia kestänyt hanke on saatu onnellisesti päätökseen, kertoo intendentti Jari Valkama Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

Rengastusatlaksen toisen osan alussa on katsaus neljään eri aihepiiriin: rengastukseen liittyviin oheistutkimuksiin, lintuasemien historiaan ja rengastustoimintaan, sisämaan seurantapyyntiin ja Suomesta löydettyihin, ulkomailla rengastettuihin lintuihin.

Kirjan jälkipuolisko esittelee kuvin, tekstein, kartoin ja kuvaajin rengastustiedot lopuista lintulajeista, joita atlaksen ensimmäinen osa ei esitellyt. Kaikista kirjan teksteistä on englanninkieliset lyhennelmät, joten kirja palvelee myös kansainvälistä yhteisöä.

942b63e5-5509-48de-b5e8-ffdefa3a4b91

 

Rengastusatlaksen toinen osa esittelee muun muassa huuhkajan. (Kuva: Jari Valkama)

– Toisessa osassa on monella tavalla mitattuna vielä enemmän aineistoa kuin ensimmäisessä. Käsiteltyjen lajien määrä on suurempi. Käytettävissä olevien rengastusten ja löytöjen määrät ovat valtavia: tässä osassa käsitellään rengastusmäärällä mitattuna 92 prosenttia kaikista Suomen rengastuksista ja 77 prosenttia löytöaineistoista, Valkama jatkaa.

Varsinainen materiaali atlakseen on kerätty täysin vapaaehtoisvoimin. Rengastusatlas onkin koottu heille kiitokseksi ja kannustukseksi heidän tekemästään valtavasta työstä.

Atlas tarjoaa myös tutkijoille ideoita, miten mittavaa aineistoa voisi hyödyntää, antaa suurelle yleisölle ja kaikille linnuista kiinnostuneille yleiskuvan rengastuksen avulla saaduista tuloksista sekä vastaa moniin mielenkiintoisiin kysymyksiin, kuten miten pitkään lintumme elävät, minne muuttolintumme matkaavat ja mitkä tekijät niitä matkoillaan uhkaavat.

Rengastusatlaksen koostivat Jari Valkama, Pertti Saurola, Aleksi Lehikoinen, Markus Piha, Petri Sola ja William Velmala Luomuksesta ja Esa Lehikoinen Turun yliopistosta. Kirjan tekemistä ovat rahoittaneet Maj ja Tor Nesslingin Säätiö, Koneen Säätiö ja ympäristöministeriö.

Lintujen rengastus Luomuksen sivuilla

Rengastusatlas II on myynnissä Lintuvarusteessa (Koetilantie 1, Viikki) 49 euron hintaan.

Riihimäen linnustoselvitys valmistui

2015-02-13 14_04_29-Riihimäki linnusto loppuraportti JULKINEN_PIENENNETTY 2013-14 150107.pdf - Nitro

Kanta-Hämeen lintutieteellinen yhdistys ry (K-HLY) on tehnyt Riihimäen kaupungin tilauksesta kunnan alueelle laajamittaisen linnustoselvityksen. 21 erillisen inventointikohteen tietojen lisäksi raportti sisältää yleiskuvauksen Riihimäen linnustosta, arvioinnin alueen linnustossa tapahtuneista muutoksista sekä tietoja kunnan alueella havaituista uhanalaisista lintulajeista. Edellisen kerran K-HLY selvitti Riihimäen linnustoa vuosina 1992-1993. Tuoreen selvityksen maastotyöt tehtiin vuosien 2013 sekä 2014 kevään ja alkukesän aikana.

”Laadukas raportti antaa kattavasti uutta tietoa linnuston nykytilasta ja sitä voidaan hyödyntää sekä yleiskaavoituksessa että asemakaavoituksessa. Raportti toimitetaan myös Hämeen ELY-keskukseen huomioitavaksi luonnonsuojelun toteutuksessa”, toteaa Riihimäen kaupungin ympäristöjohtaja Elina Mäenpää.

Loppuraportti palvelee myös suurempaa yleisöä kuin pelkästään kaavoituksesta ja maankäytöstä kiinnostuneita. Inventointikohteisiin sisältynyt Riihimäen Sammalistonsuo on yksi Hämeen tärkeimmistä lintukohteista, joka vetää lintuharrastajia ympäri Etelä-Suomea.

”Koulut ja muut oppilaitokset voivat hyödyntää opetuksessaan raportin tietoja. Lisäksi raportti sisältää hyödyllistä ja tärkeää tietoa myös toimialueemme lintuharrastajille”, kertoo yhdistyksen puheenjohtaja Juhani Kairamo.

Koska osa tämän selvityksen kohteista inventoitiin myös 20 vuotta sitten, samojen alueiden tuloksia vertailemalla voidaan havaita linnustossa tapahtuneita muutoksia. Näin selvitys toimii osana Kanta-Hämeen linnuston- ja ympäristönseurantaa”, loppuraportin koonnista vastannut Aki Aintila täydentää.

Riihimäen linnustoselvitys 2013-2014 -loppuraportti

Tuulivoiman lepakkovaikutusten arvioinnissa on huomioitava paikallinen lajisto

lepakko_480px

 

Törmäysriski on suurin avoimia elinympäristöjä suosivilla lepakkolajeilla, jotka liikkuvat säännöllisesti myös ylempänä ilmassa. Kuva: Noel Reynolds

Tuulivoimaloiden alta on 2000-luvulla löydetty suuria määriä kuolleita lepakoita, mikä on lisännyt tarvetta lepakoiden huomioimiseen osana tuulivoimasuunnittelua. Lepakoiden muuttokäyttäytyminen esitetään usein tärkeimmäksi yksittäiseksi tekijäksi törmäysten kannalta. Erityisesti Euroopassa viime vuosina tehdyt tutkimukset kuitenkin kyseenalaistavat voimakkaasti tämän yleistyksen ja tuovat vahvasti esiin paikallisen lajiston merkitystä kokonaisvaikutusten kannalta.

Turun yliopiston Brahea-keskuksen Merenkulkualan koulutus- ja tutkimuskeskus on koostanut yhteenvedon tuulivoimaloiden vaikutuksista lepakoihin 2000-luvulla tehtyihin tutkimuksiin ja tutkimuskirjallisuuteen perustuen. Yleistason tarkastelun ohella tutkimusraportissa esitetään yhtymäkohtia myös suomalaiseen tuulivoimasuunnitteluun sekä hankkeiden mahdollisiin lepakkovaikutuksiin.

Katsaus on toteutettu osana Euroopan aluekehitysrahaston ja yksityisten tuulivoima-alan toimijoiden rahoittamaa LTSS-hanketta (Luontotietoa tuulivoimatuotannon suunnitteluun Satakunnassa).

Pohjanlepakolla on suurin törmäysriski Suomessa

Lepakoiden törmäykset jakautuvat yleensä hyvin epätasaisesti lajien välillä. Suurimpia törmäysriskit ovat erityisesti avoimia elinympäristöjä suosivilla lajeilla, jotka liikkuvat säännöllisesti myös ylempänä maanpinnan yläpuolella. Euroopassa tähän lajiryhmään kuuluu muuttavien lajien ohella kuitenkin myös useita paikallisia lajeja, joiden törmäysriskit voivat joillakin alueilla olla vähintään yhtä suuret kuin pitkän matkan muuttajilla.

– Tehdyt tutkimukset viittaavatkin siihen, että törmäysten määrät heijastelevat varsinaisen muuttokäyttäytymisen sijaan voimakkaammin alueen luonnon ominaispiirteitä sekä törmäyksille alttiiden lajien yleistä esiintymisaktiivisuutta, kirjallisuuskatsauksen laatimisesta vastannut tutkimuskoordinaattori Asko Ijäs toteaa.

– Suomessa valtaosa pitkän matkan muuttajista kuuluu nykyisin harvalukuisiin lajeihin, mikä pienentää samalla niiden törmäysriskejä. Erityisesti rannikkoalueiden ulkopuolella tuulivoimalaan törmäävä lepakko onkin muuttavien lajien sijaan ennemmin kotoinen pohjanlepakko, jota tavataan nykyisin käytännössä kaikilla Etelä- ja Keski-Suomeen suunnitelluilla tuulivoima-alueilla, Ijäs jatkaa.

Kova tuuli vähentää lepakoiden törmäyksiä

Luonnossa kova tuuli rajoittaa usein selkeästi lepakoiden liikkumista erityisesti avoimilla paikoilla. Keski-Euroopassa lepakoiden törmäysmääriä onkin viime vuosina pystytty pienentämään jopa alle puoleen rajaamalla voimalan toimintaa alle 6 m/s tuulennopeuksilla.

Tämä on toisaalta hyvä uutinen myös tuulivoimasuunnittelun kannalta, koska nykyaikaiset tuulivoimalat saavuttavat tuotantohuippunsa yleensä vasta tätä suuremmilla tuulennopeuksilla. Periaatteessa lepakoiden törmäysriskejä on tästä syystä mahdollista ehkäistä tehokkaasti ilman, että toimenpiteillä on juurikaan vaikutusta voimaloiden kokonaistuottoon.

Seuranta on Suomessa vielä lapsenkengissä

Suomalaisten tuulivoimaloiden vaikutuksia lepakoihin ei ole vielä tutkittu joitakin pilottikokeita lukuun ottamatta. Tiedon puuttuminen heijastuu nykyisin edelleen tuulivoimapuistojen vaikutusten arviointeihin, joissa tukeudutaan käytännössä ulkomailla tehtyihin tutkimuksiin ja niiden tulosten yleistämiseen.

Ulkomailla tehdyt tutkimukset antavat selvän kuvan tuulivoimaloiden törmäysriskien kannalta merkittävimmistä lajiryhmistä. Kuitenkin tieto siitä, kuinka suuren riskitekijän tuulivoimalat suomalaisille lepakoille todellisuudessa muodostavat, puuttuu vielä käytännössä kokonaan.

Kaikki suomalaiset lepakkolajit kuuluvat luontodirektiivin liitteen IV (a) lajeihin, joiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen on luonnonsuojelulain nojalla kielletty. Lepakoiden vahva suojelullinen asema velvoittaa huomioimaan ne myös osana tuulivoimarakentamista ynnä muuta maankäytön suunnittelua.

>> Kirjallisuuskatsaus tuulivoimaloiden lepakkovaikutuksista

JV

Vuoden paras ekologian väitöskirja käsittelee saaliskalojen suojaväriä

2015-02-10 22_03_07-kjenrsmo_karin.pdf - Nitro Pro 9 (Expired Trial)

Ekologien järjestö Oikos Suomi on myöntänyt Åbo Akademin tutkijalle FT Karin Kjernsmolle tunnustuksen parhaasta väitöskirjasta ekologian ja evoluutionbiologian alalla vuonna 2014. Palkinto annettiin ekologien ja evoluutiobiologien kansallisen järjestön Oikos Suomen järjestämässä konferenssissa Joensuussa 10.2.

Kjernsmo selvitti väitöskirjassaan, kuinka suojaväritys ja opitut käyttäytymismallit suojaavat saaliskaloja pedoilta. Saalistus on yksi tärkeimpiä prosesseja luonnossa ja ohjaa lajien ekologista ja evolutiivista dynamiikkaa. Kjernsmon työn ansiosta on mahdollista ymmärtää paremmin, kuinka lajit voivat puolustautua petoja vastaan. Oikos Suomen hallitus oli yksimielisesti vaikuttunut Kjernsmon väitöskirjatyön korkeasta laadusta. Tutkimuksen osatöitä on julkaistu muun muassa Proceedings of Royal Society -lehdessä.

Väitöskirjassaan Anti-predator adaptations in aquatic environments Kjernsmo on tutkinut, voivatko saalistajat yhdistää monilla saalislajeilla kuten perhosilla ja kaloilla olevia silmäntäpläkuvioita saalistajien omien vihollisten silmäkuvioihin. Tämä selittäisi, miksi saalistajat välttävät joitakin saaliskohteita. Innovatiivisilla koejärjestelyillä Kjernsmo on pystynyt viimein osoittamaan, että silmätäpläkuviot todellakin voidaan yhdistää silmiin ja ne toimivat juuri siksi saalislajien puolustuksena. Ne voivat muun muassa saada saalistajan suuntaamaan hyökkäyksensä kohti vähemmän elintärkeätä ruumiinosaa.

Karin Kjernsmo on syntynyt vuonna 1984 Hammerfestissa Norjassa. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 2003 Stjerneskolanissa ja filosofian maisterin tutkinnon Göteborgin yliopistossa vuonna 2009. Hän väitteli tohtoriksi Åbo Akademista vuonna 2014.

Väitöskirja löytyy osoitteesta: http://www.doria.fi/handle/10024/95613?locale=lfi

Ekologit ja evoluutiobiologit tapaavat kansallisen ekologien järjestön Oikos Suomen järjestämässä konferenssissa Joensuussa 9.-11.2. Tapahtuman järjestävät Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopiston tutkijat sekä Oikos Suomi.

:KORKEASAARI: Karhut heräsivät syömään ja jatkoivat uniaan

2015-02-10 13_44_40-Korkeasaari

 

Kuvaaja: Mari Lehmonen/Korkeasaari

Tänä talvena Korkeasaaren karhut ovat heränneet jo kaksi kertaa. Karhut jaloittelivat talvipesässään ensi kertaa tammikuun alussa ja pari viikkoa sitten ne kolistelivat niin, että hoitajat veivät karhuille evästä. Nämä 14- ja 9-vuotiaat karhut eivät ole koskaan aiemmin heräilleet tällä lailla. Normaalisti talviuni päättyy hyvin täsmällisesti maaliskuun alussa.

Syötyään leipää, omenoita ja porkkanoita karhut vetäytyivät unille uudestaan. Ulkoiluun ne eivät osoittaneet mitään kiinnostusta. Nyt talvipesässä on ollut jälleen hiljaista, eikä karhuja ole nähty jalkeilla. Jos talviuni jatkuu normaalisti, sitä on jäljellä vielä kolmisen viikkoa.

Lauhasta säästä huolimatta karhujen talvipesän olosuhteet ovat olleet tasaiset kuten aiempinakin vuosina: lämpötila hieman nollan yläpuolella ja hämärä luonnonvalo. Hoitajat epäilevät karhujen syystankkauksen jääneen jostain syystä vajaaksi, jolloin nälkä on yllättänyt karhut etuajassa. Lämpimän talven vaikutusta ei kuitenkaan voida varmuudella sulkea pois.

Talviuni on luonnostaankin melko kevyttä ja karhu havahtuu useita kertoja vaihtamaan lepoasentoa. Liikkeelle karhu voi lähteä esimerkiksi sulamisveden kasteltua pesän. Suomen oloissa karhun talviuni kestää neljästä kuukaudesta puoleen vuoteen.

Väitös: Emakon oksitosiinpitoisuus nousee aktiivisen pesänrakentamisen myötä – porsaiden ja emän hyvinvointi lisääntyy

fa682543-12ed-4916-9478-38543eaffdb6-main_image
Kuva: Jinhyeon Yun
Emakolla on luontainen tarve rakentaa pesää ennen porsimista. Nykyisissä kasvatusolosuhteissa yleisesti käytössä oleva porsitushäkki rajoittaa tämän luontaisen tarpeen toteuttamista. Pesänteon estyminen johtaa emakolla stressiin, joka saa aikaan muutoksia hormoneissa, erityisesti oksitosiinissa . MSc Jinhyeon Yun selvittää väitöskirjatutkimuksessaan emakon käytettävissä olevan tilan ja pesänrakennusmateriaalien vaikutusta pesänrakennuskäyttäytymiseen ja veren oksitosiinipitoisuuksiin porsivalla emakolla. Yunin tutkimus osoittaa, että aktivoimalla emakon pesäntekoa ennen porsimista ja tähän liittyvä oksitosiinipitoisuuksien nousu parantaa emakon suoriutumista alkuimetyksessä sekä lisää varovaisuutta porsaita kohtaan.

Lisäksi Yun tarkastelee tutkimuksessaan pesänrakennuksen mahdollistamisen vaikutusta porsimisen kulkuun ja emakon emokäyttäytymiseen varhaisimetyksen aikana, mahdollisesti kohonneiden oksitosiinipitoisuuksien kautta. Tiedetään että oksitosiini vaikuttaa yleisesti nisäkkäiden lisääntymiseen ja käyttäytymiseen. Oksitosiinin vaikutukset emokäyttäytymiseen, synnytykseen ja imetykseen tunnetaan hyvin monilla eläinlajeilla, myös sialla. Lisäksi tiedetään, että oksitosiini liittyy stressireaktioihin, vähentää levottomuutta sekä säätelee emotionaalisia reaktioita sosiaalisissa tilanteissa

Häkissä emakko ei voi liikkua vapaasti ja pesäntekomateriaalin tarjoaminen ja käyttö on mahdollista vain rajallisesti. Yunin tutkimuksessa selvisi, että vapaana porsivat emakot joille joko tarjottiin rajoitettu määrä pesäntekomateriaalia tai runsaasti materiaalia pesäntekoon rakensivat pesää kauemmin, kuin emakot jotka porsivat häkeissä rajoitetulla pesäntekomateriaalilla. Lisäksi vapaana porsivat emakot joilla oli pesäntekomateriaalia runsaasti rakensivat pesää vielä aktiivisemmin kuin emakot ilman materiaalia. Yun osoittaa, että pesäntekomateriaalin tarjoaminen emakoille stimuloi pesänrakennusta enemmän kuin pelkkä vapaana porsiminen.

Yun osoittaa, että veren oksitosiinipitoisuudet ennen porsimista korreloivat positiivisesti pesäntekokäyttäytymisen kanssa. Aktiivinen pesänteko on yhteydessä korkeaan oksitosiinipitoisuuteen myös emakoilla jotka porsivat häkeissä sekä vapaana porsivilla emakoilla joille tarjottiin pesänteko materiaalia rajoitetusti.

Lisäksi runsaan pesäntekomateriaalin tarjoaminen vapaana porsiville emakoille nosti porsaiden veren IgG- ja IgM-pitoisuuksia, mikä viittaa siihen, että porsaat saivat enemmän ternimaitoa. Maidon määrä ja emakon porsaita kohtaan osoittama varovaisuus makuulle mennessä alkuimetyksen aikana lisääntyivät myös, mahdollisesti veren korkeamman oksitosiinitason vuoksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että aktivoimalla emakon pesäntekoa ennen porsimista ja tähän liittyvä oksitosiinipitoisuuksien nousu parantaa emakon suoriutumista alkuimetyksessä sekä lisää varovaisuutta porsaita kohtaan. Tämä puolestaan lisää porsaiden kasvua ja selviytymistä sekä lisää sekä emakon että porsaiden hyvinvointia imetyksen aikana.

MSc Jinhyeon Yun väittelee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistonEE-rakennuksen Walter-salissa (Agnes Sjöbergin katu 2) perjantaina 13.2.2015 klo 12 aiheesta:

”Importance of maternal behaviour and circulating oxytocin for successful lactation in sows : Effects of prepartum housing environment”

Väitöskirja kuuluu eläinten hyvinvointitieteen alaan.

Vastaväittäjänä toimii vanhempi tutkija Lene Juul Pedersen (Aarhus University, Tanska) ja kustoksena professori Anna Valros.

Sillilajit sekoittuvat Euroopassa

f70bf0c4-3a82-4b90-8ed1-f3952f99d0f3-main_image
Atlantinsillit elävät valtavina parvina (© Joachim S. Müller, käyttö Creative Commons -lisenssillä)
Silli maistuu uusien perunoiden ja tillin kera tai lasimestarin mausteilla joulupöydässä. Suomessa pöytään päätyy useimmiten juuri silli – eli atlantinsilli. Sillä on kuitenkin serkku, joka elää Tyynessämeressä. Jääkausi erotti serkukset toisistaan kolme miljoonaa vuotta sitten, mutta nykyisin ne kohtaavat jälleen Koillis-Euroopassa. Äskettäin julkaistut tutkimukset osoittavat, että tyynenmerensilli on levittäytynyt Eurooppaan viime jääkauden jälkeen ja risteytyy täällä atlantinsillin kanssa.

Kolmen miljoonan vuoden takainen kylmenemisvaihe saartoi Tyynenmeren ja Atlantin vesieliöt eristyksiin toisistaan. Tuon jääkausivaiheen aikana eriytyi muun muassa kaksi sillilajia: suomalaisista ruokapöydistä tuttu atlantinsilli ja jäämuurin toiselle puolelle jäänyt tyynenmerensilli.

Molemmat sillit ovat keskeisiä lajeja pohjoisilla merialueilla niin ekologisessa kuin ekonomisessa mielessä. Niiden populaatiokoot ovat valtavia – yksittäisessä parvessa voi elää jopa neljä miljardia yksilöä – ja niillä on keskeinen rooli pohjoisten merialueiden ravintoketjussa. Sillin kalastus muodostaa myös tärkeän osan monien valtioiden taloudessa. Tämän vuoksi sillien kantoja seurataan aktiivisesti.

Nykyisin silli-serkukset elävät yhdessä Koillis-Euroopassa, sillä tyynenmerensilli on levittäytynyt viime jääkauden jälkeen Pohjoisen Jäämeren halki Barentsinmerelle, Vienanmerelle ja eräisiin Pohjois-Norjan vuonoihin.

Lajien erottaminen toisistaan pelkän ulkonäön perusteella on useimmiten mahdotonta, vaikka ne ovat erkaantuneet toisistaan jo hyvin kauan sitten ja ovat biologisesti hyvin erilaisia. Tyynenmerensillin esiintyminen Atlantilla on selvinnyt vasta kun lajien perimään on päästy kiinni ja DNA-menetelmät saatu arkikäyttöön.

Nyt julkaistut tutkimukset perustuvat DNA-menetelmiin, joiden avulla myös kaksi sillilajia voidaan varmuudella erottaa toisistaan. Tutkimukset osoittivat, että atlantin- ja tyynenmerensillit ovat risteytyneet jo pidemmän aikaa.

– Vaikuttaa siltä, että kaksi sillilajia on risteytynyt keskenään jo usean tuhannen vuoden ajan. Huomasimme myös, että atlantinsillin perimän osuus Koillis-Euroopan tyynenmerensilleissä vaihteli populaatioiden välillä muutamasta prosentista jopa viidennekseen, kertoo tohtorikoulutettava Hanna Laakkonen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

– Tyynenmerensillin levinneisyysalue on saattanut aiemmin ulottua myös kauemmas länteen. Saamiemme uusien tulosten valossa vaikuttaa mahdolliselta, että lajien välistä risteytymistä olisi tapahtunut myös Keski- ja Etelä-Norjan rannikon atlantinsillipopulaatioissa, Laakkonen jatkaa.

Asiaa pitäisi kuitenkin tutkia lisää. Hän myös pitää erikoisena, ettei risteymistä ole aiemmin raportoitu.

– Sillejä on tutkittu viimeisen sadan vuoden aikana todella paljon, myös genetiikan työkaluilla. Risteytymistä ei ole ennen havaittu tai ainakaan raportoitu. Tämä herättää kysymyksen siitä, kuinka yleistä lajien välinen risteytyminen ylipäätään on meitä ympäröivissä merissä, Laakkonen pohtii.

Tutkimukset on julkaistu Marine Biology ja BMC Evolutionary Biology -lehdissä.

 

Julkaisut: