Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Tuulivoiman lepakkovaikutusten arvioinnissa on huomioitava paikallinen lajisto

lepakko_480px

 

Törmäysriski on suurin avoimia elinympäristöjä suosivilla lepakkolajeilla, jotka liikkuvat säännöllisesti myös ylempänä ilmassa. Kuva: Noel Reynolds

Tuulivoimaloiden alta on 2000-luvulla löydetty suuria määriä kuolleita lepakoita, mikä on lisännyt tarvetta lepakoiden huomioimiseen osana tuulivoimasuunnittelua. Lepakoiden muuttokäyttäytyminen esitetään usein tärkeimmäksi yksittäiseksi tekijäksi törmäysten kannalta. Erityisesti Euroopassa viime vuosina tehdyt tutkimukset kuitenkin kyseenalaistavat voimakkaasti tämän yleistyksen ja tuovat vahvasti esiin paikallisen lajiston merkitystä kokonaisvaikutusten kannalta.

Turun yliopiston Brahea-keskuksen Merenkulkualan koulutus- ja tutkimuskeskus on koostanut yhteenvedon tuulivoimaloiden vaikutuksista lepakoihin 2000-luvulla tehtyihin tutkimuksiin ja tutkimuskirjallisuuteen perustuen. Yleistason tarkastelun ohella tutkimusraportissa esitetään yhtymäkohtia myös suomalaiseen tuulivoimasuunnitteluun sekä hankkeiden mahdollisiin lepakkovaikutuksiin.

Katsaus on toteutettu osana Euroopan aluekehitysrahaston ja yksityisten tuulivoima-alan toimijoiden rahoittamaa LTSS-hanketta (Luontotietoa tuulivoimatuotannon suunnitteluun Satakunnassa).

Pohjanlepakolla on suurin törmäysriski Suomessa

Lepakoiden törmäykset jakautuvat yleensä hyvin epätasaisesti lajien välillä. Suurimpia törmäysriskit ovat erityisesti avoimia elinympäristöjä suosivilla lajeilla, jotka liikkuvat säännöllisesti myös ylempänä maanpinnan yläpuolella. Euroopassa tähän lajiryhmään kuuluu muuttavien lajien ohella kuitenkin myös useita paikallisia lajeja, joiden törmäysriskit voivat joillakin alueilla olla vähintään yhtä suuret kuin pitkän matkan muuttajilla.

– Tehdyt tutkimukset viittaavatkin siihen, että törmäysten määrät heijastelevat varsinaisen muuttokäyttäytymisen sijaan voimakkaammin alueen luonnon ominaispiirteitä sekä törmäyksille alttiiden lajien yleistä esiintymisaktiivisuutta, kirjallisuuskatsauksen laatimisesta vastannut tutkimuskoordinaattori Asko Ijäs toteaa.

– Suomessa valtaosa pitkän matkan muuttajista kuuluu nykyisin harvalukuisiin lajeihin, mikä pienentää samalla niiden törmäysriskejä. Erityisesti rannikkoalueiden ulkopuolella tuulivoimalaan törmäävä lepakko onkin muuttavien lajien sijaan ennemmin kotoinen pohjanlepakko, jota tavataan nykyisin käytännössä kaikilla Etelä- ja Keski-Suomeen suunnitelluilla tuulivoima-alueilla, Ijäs jatkaa.

Kova tuuli vähentää lepakoiden törmäyksiä

Luonnossa kova tuuli rajoittaa usein selkeästi lepakoiden liikkumista erityisesti avoimilla paikoilla. Keski-Euroopassa lepakoiden törmäysmääriä onkin viime vuosina pystytty pienentämään jopa alle puoleen rajaamalla voimalan toimintaa alle 6 m/s tuulennopeuksilla.

Tämä on toisaalta hyvä uutinen myös tuulivoimasuunnittelun kannalta, koska nykyaikaiset tuulivoimalat saavuttavat tuotantohuippunsa yleensä vasta tätä suuremmilla tuulennopeuksilla. Periaatteessa lepakoiden törmäysriskejä on tästä syystä mahdollista ehkäistä tehokkaasti ilman, että toimenpiteillä on juurikaan vaikutusta voimaloiden kokonaistuottoon.

Seuranta on Suomessa vielä lapsenkengissä

Suomalaisten tuulivoimaloiden vaikutuksia lepakoihin ei ole vielä tutkittu joitakin pilottikokeita lukuun ottamatta. Tiedon puuttuminen heijastuu nykyisin edelleen tuulivoimapuistojen vaikutusten arviointeihin, joissa tukeudutaan käytännössä ulkomailla tehtyihin tutkimuksiin ja niiden tulosten yleistämiseen.

Ulkomailla tehdyt tutkimukset antavat selvän kuvan tuulivoimaloiden törmäysriskien kannalta merkittävimmistä lajiryhmistä. Kuitenkin tieto siitä, kuinka suuren riskitekijän tuulivoimalat suomalaisille lepakoille todellisuudessa muodostavat, puuttuu vielä käytännössä kokonaan.

Kaikki suomalaiset lepakkolajit kuuluvat luontodirektiivin liitteen IV (a) lajeihin, joiden lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen on luonnonsuojelulain nojalla kielletty. Lepakoiden vahva suojelullinen asema velvoittaa huomioimaan ne myös osana tuulivoimarakentamista ynnä muuta maankäytön suunnittelua.

>> Kirjallisuuskatsaus tuulivoimaloiden lepakkovaikutuksista

JV

Vuoden paras ekologian väitöskirja käsittelee saaliskalojen suojaväriä

2015-02-10 22_03_07-kjenrsmo_karin.pdf - Nitro Pro 9 (Expired Trial)

Ekologien järjestö Oikos Suomi on myöntänyt Åbo Akademin tutkijalle FT Karin Kjernsmolle tunnustuksen parhaasta väitöskirjasta ekologian ja evoluutionbiologian alalla vuonna 2014. Palkinto annettiin ekologien ja evoluutiobiologien kansallisen järjestön Oikos Suomen järjestämässä konferenssissa Joensuussa 10.2.

Kjernsmo selvitti väitöskirjassaan, kuinka suojaväritys ja opitut käyttäytymismallit suojaavat saaliskaloja pedoilta. Saalistus on yksi tärkeimpiä prosesseja luonnossa ja ohjaa lajien ekologista ja evolutiivista dynamiikkaa. Kjernsmon työn ansiosta on mahdollista ymmärtää paremmin, kuinka lajit voivat puolustautua petoja vastaan. Oikos Suomen hallitus oli yksimielisesti vaikuttunut Kjernsmon väitöskirjatyön korkeasta laadusta. Tutkimuksen osatöitä on julkaistu muun muassa Proceedings of Royal Society -lehdessä.

Väitöskirjassaan Anti-predator adaptations in aquatic environments Kjernsmo on tutkinut, voivatko saalistajat yhdistää monilla saalislajeilla kuten perhosilla ja kaloilla olevia silmäntäpläkuvioita saalistajien omien vihollisten silmäkuvioihin. Tämä selittäisi, miksi saalistajat välttävät joitakin saaliskohteita. Innovatiivisilla koejärjestelyillä Kjernsmo on pystynyt viimein osoittamaan, että silmätäpläkuviot todellakin voidaan yhdistää silmiin ja ne toimivat juuri siksi saalislajien puolustuksena. Ne voivat muun muassa saada saalistajan suuntaamaan hyökkäyksensä kohti vähemmän elintärkeätä ruumiinosaa.

Karin Kjernsmo on syntynyt vuonna 1984 Hammerfestissa Norjassa. Hän suoritti ylioppilastutkinnon 2003 Stjerneskolanissa ja filosofian maisterin tutkinnon Göteborgin yliopistossa vuonna 2009. Hän väitteli tohtoriksi Åbo Akademista vuonna 2014.

Väitöskirja löytyy osoitteesta: http://www.doria.fi/handle/10024/95613?locale=lfi

Ekologit ja evoluutiobiologit tapaavat kansallisen ekologien järjestön Oikos Suomen järjestämässä konferenssissa Joensuussa 9.-11.2. Tapahtuman järjestävät Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopiston tutkijat sekä Oikos Suomi.

:KORKEASAARI: Karhut heräsivät syömään ja jatkoivat uniaan

2015-02-10 13_44_40-Korkeasaari

 

Kuvaaja: Mari Lehmonen/Korkeasaari

Tänä talvena Korkeasaaren karhut ovat heränneet jo kaksi kertaa. Karhut jaloittelivat talvipesässään ensi kertaa tammikuun alussa ja pari viikkoa sitten ne kolistelivat niin, että hoitajat veivät karhuille evästä. Nämä 14- ja 9-vuotiaat karhut eivät ole koskaan aiemmin heräilleet tällä lailla. Normaalisti talviuni päättyy hyvin täsmällisesti maaliskuun alussa.

Syötyään leipää, omenoita ja porkkanoita karhut vetäytyivät unille uudestaan. Ulkoiluun ne eivät osoittaneet mitään kiinnostusta. Nyt talvipesässä on ollut jälleen hiljaista, eikä karhuja ole nähty jalkeilla. Jos talviuni jatkuu normaalisti, sitä on jäljellä vielä kolmisen viikkoa.

Lauhasta säästä huolimatta karhujen talvipesän olosuhteet ovat olleet tasaiset kuten aiempinakin vuosina: lämpötila hieman nollan yläpuolella ja hämärä luonnonvalo. Hoitajat epäilevät karhujen syystankkauksen jääneen jostain syystä vajaaksi, jolloin nälkä on yllättänyt karhut etuajassa. Lämpimän talven vaikutusta ei kuitenkaan voida varmuudella sulkea pois.

Talviuni on luonnostaankin melko kevyttä ja karhu havahtuu useita kertoja vaihtamaan lepoasentoa. Liikkeelle karhu voi lähteä esimerkiksi sulamisveden kasteltua pesän. Suomen oloissa karhun talviuni kestää neljästä kuukaudesta puoleen vuoteen.

Väitös: Emakon oksitosiinpitoisuus nousee aktiivisen pesänrakentamisen myötä – porsaiden ja emän hyvinvointi lisääntyy

fa682543-12ed-4916-9478-38543eaffdb6-main_image
Kuva: Jinhyeon Yun
Emakolla on luontainen tarve rakentaa pesää ennen porsimista. Nykyisissä kasvatusolosuhteissa yleisesti käytössä oleva porsitushäkki rajoittaa tämän luontaisen tarpeen toteuttamista. Pesänteon estyminen johtaa emakolla stressiin, joka saa aikaan muutoksia hormoneissa, erityisesti oksitosiinissa . MSc Jinhyeon Yun selvittää väitöskirjatutkimuksessaan emakon käytettävissä olevan tilan ja pesänrakennusmateriaalien vaikutusta pesänrakennuskäyttäytymiseen ja veren oksitosiinipitoisuuksiin porsivalla emakolla. Yunin tutkimus osoittaa, että aktivoimalla emakon pesäntekoa ennen porsimista ja tähän liittyvä oksitosiinipitoisuuksien nousu parantaa emakon suoriutumista alkuimetyksessä sekä lisää varovaisuutta porsaita kohtaan.

Lisäksi Yun tarkastelee tutkimuksessaan pesänrakennuksen mahdollistamisen vaikutusta porsimisen kulkuun ja emakon emokäyttäytymiseen varhaisimetyksen aikana, mahdollisesti kohonneiden oksitosiinipitoisuuksien kautta. Tiedetään että oksitosiini vaikuttaa yleisesti nisäkkäiden lisääntymiseen ja käyttäytymiseen. Oksitosiinin vaikutukset emokäyttäytymiseen, synnytykseen ja imetykseen tunnetaan hyvin monilla eläinlajeilla, myös sialla. Lisäksi tiedetään, että oksitosiini liittyy stressireaktioihin, vähentää levottomuutta sekä säätelee emotionaalisia reaktioita sosiaalisissa tilanteissa

Häkissä emakko ei voi liikkua vapaasti ja pesäntekomateriaalin tarjoaminen ja käyttö on mahdollista vain rajallisesti. Yunin tutkimuksessa selvisi, että vapaana porsivat emakot joille joko tarjottiin rajoitettu määrä pesäntekomateriaalia tai runsaasti materiaalia pesäntekoon rakensivat pesää kauemmin, kuin emakot jotka porsivat häkeissä rajoitetulla pesäntekomateriaalilla. Lisäksi vapaana porsivat emakot joilla oli pesäntekomateriaalia runsaasti rakensivat pesää vielä aktiivisemmin kuin emakot ilman materiaalia. Yun osoittaa, että pesäntekomateriaalin tarjoaminen emakoille stimuloi pesänrakennusta enemmän kuin pelkkä vapaana porsiminen.

Yun osoittaa, että veren oksitosiinipitoisuudet ennen porsimista korreloivat positiivisesti pesäntekokäyttäytymisen kanssa. Aktiivinen pesänteko on yhteydessä korkeaan oksitosiinipitoisuuteen myös emakoilla jotka porsivat häkeissä sekä vapaana porsivilla emakoilla joille tarjottiin pesänteko materiaalia rajoitetusti.

Lisäksi runsaan pesäntekomateriaalin tarjoaminen vapaana porsiville emakoille nosti porsaiden veren IgG- ja IgM-pitoisuuksia, mikä viittaa siihen, että porsaat saivat enemmän ternimaitoa. Maidon määrä ja emakon porsaita kohtaan osoittama varovaisuus makuulle mennessä alkuimetyksen aikana lisääntyivät myös, mahdollisesti veren korkeamman oksitosiinitason vuoksi.

Yhteenvetona voidaan todeta, että aktivoimalla emakon pesäntekoa ennen porsimista ja tähän liittyvä oksitosiinipitoisuuksien nousu parantaa emakon suoriutumista alkuimetyksessä sekä lisää varovaisuutta porsaita kohtaan. Tämä puolestaan lisää porsaiden kasvua ja selviytymistä sekä lisää sekä emakon että porsaiden hyvinvointia imetyksen aikana.

MSc Jinhyeon Yun väittelee eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa Helsingin yliopistonEE-rakennuksen Walter-salissa (Agnes Sjöbergin katu 2) perjantaina 13.2.2015 klo 12 aiheesta:

”Importance of maternal behaviour and circulating oxytocin for successful lactation in sows : Effects of prepartum housing environment”

Väitöskirja kuuluu eläinten hyvinvointitieteen alaan.

Vastaväittäjänä toimii vanhempi tutkija Lene Juul Pedersen (Aarhus University, Tanska) ja kustoksena professori Anna Valros.

Sillilajit sekoittuvat Euroopassa

f70bf0c4-3a82-4b90-8ed1-f3952f99d0f3-main_image
Atlantinsillit elävät valtavina parvina (© Joachim S. Müller, käyttö Creative Commons -lisenssillä)
Silli maistuu uusien perunoiden ja tillin kera tai lasimestarin mausteilla joulupöydässä. Suomessa pöytään päätyy useimmiten juuri silli – eli atlantinsilli. Sillä on kuitenkin serkku, joka elää Tyynessämeressä. Jääkausi erotti serkukset toisistaan kolme miljoonaa vuotta sitten, mutta nykyisin ne kohtaavat jälleen Koillis-Euroopassa. Äskettäin julkaistut tutkimukset osoittavat, että tyynenmerensilli on levittäytynyt Eurooppaan viime jääkauden jälkeen ja risteytyy täällä atlantinsillin kanssa.

Kolmen miljoonan vuoden takainen kylmenemisvaihe saartoi Tyynenmeren ja Atlantin vesieliöt eristyksiin toisistaan. Tuon jääkausivaiheen aikana eriytyi muun muassa kaksi sillilajia: suomalaisista ruokapöydistä tuttu atlantinsilli ja jäämuurin toiselle puolelle jäänyt tyynenmerensilli.

Molemmat sillit ovat keskeisiä lajeja pohjoisilla merialueilla niin ekologisessa kuin ekonomisessa mielessä. Niiden populaatiokoot ovat valtavia – yksittäisessä parvessa voi elää jopa neljä miljardia yksilöä – ja niillä on keskeinen rooli pohjoisten merialueiden ravintoketjussa. Sillin kalastus muodostaa myös tärkeän osan monien valtioiden taloudessa. Tämän vuoksi sillien kantoja seurataan aktiivisesti.

Nykyisin silli-serkukset elävät yhdessä Koillis-Euroopassa, sillä tyynenmerensilli on levittäytynyt viime jääkauden jälkeen Pohjoisen Jäämeren halki Barentsinmerelle, Vienanmerelle ja eräisiin Pohjois-Norjan vuonoihin.

Lajien erottaminen toisistaan pelkän ulkonäön perusteella on useimmiten mahdotonta, vaikka ne ovat erkaantuneet toisistaan jo hyvin kauan sitten ja ovat biologisesti hyvin erilaisia. Tyynenmerensillin esiintyminen Atlantilla on selvinnyt vasta kun lajien perimään on päästy kiinni ja DNA-menetelmät saatu arkikäyttöön.

Nyt julkaistut tutkimukset perustuvat DNA-menetelmiin, joiden avulla myös kaksi sillilajia voidaan varmuudella erottaa toisistaan. Tutkimukset osoittivat, että atlantin- ja tyynenmerensillit ovat risteytyneet jo pidemmän aikaa.

– Vaikuttaa siltä, että kaksi sillilajia on risteytynyt keskenään jo usean tuhannen vuoden ajan. Huomasimme myös, että atlantinsillin perimän osuus Koillis-Euroopan tyynenmerensilleissä vaihteli populaatioiden välillä muutamasta prosentista jopa viidennekseen, kertoo tohtorikoulutettava Hanna Laakkonen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

– Tyynenmerensillin levinneisyysalue on saattanut aiemmin ulottua myös kauemmas länteen. Saamiemme uusien tulosten valossa vaikuttaa mahdolliselta, että lajien välistä risteytymistä olisi tapahtunut myös Keski- ja Etelä-Norjan rannikon atlantinsillipopulaatioissa, Laakkonen jatkaa.

Asiaa pitäisi kuitenkin tutkia lisää. Hän myös pitää erikoisena, ettei risteymistä ole aiemmin raportoitu.

– Sillejä on tutkittu viimeisen sadan vuoden aikana todella paljon, myös genetiikan työkaluilla. Risteytymistä ei ole ennen havaittu tai ainakaan raportoitu. Tämä herättää kysymyksen siitä, kuinka yleistä lajien välinen risteytyminen ylipäätään on meitä ympäröivissä merissä, Laakkonen pohtii.

Tutkimukset on julkaistu Marine Biology ja BMC Evolutionary Biology -lehdissä.

 

Julkaisut:

Leppälattari liittyi osaksi kaupunkimetsien monimuotoisuutta

54962889-14a1-45c4-858b-8c5250fc0c48-main_image
Puolisenttisellä lattarilla on tunnusomaiset isot, punaiset silmät (Kuva: Gunilla Ståhls-Mäkelä)
Maamme eliölajisto tunnetaan yleisellä tasolla varsin hyvin ja kaksisiipisetkin eli kärpäset ja sääsket kohtuullisesti. Tästä huolimatta vuosittain löydetään kymmeniä uusia lajeja. Tuoreimpana Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tutkijat kuvasivat uuden kärpäslajin, leppälattarin, Helsingin Haltialasta.

Tiede ei aiemmin leppälattarista (Agathomyia alneti) tiennyt. Lattajalkakärpäset eli lattarit sen sijaan ovat tuttua kosteahkojen metsien porukkaa. Lennossa lattaria ei juuri näe, mutta niiden voi nähdä juoksentelevan pensaiden lehdillä – jos vain osaa kiinnittää huomiota minikokoisiin vipeltäjiin.

Tuorein lattariperheen jäsen löydettiin kaupunkimetsästä Helsingin Haltialasta. Samoja kärpäsiä löydettiin myös läheisestä Tuomarinkylän Lystikukkulan puistometsästä. Poikkeuksellisen arvokkaaksi löydetyn lattarin tekee se, että tämä kärpäsryhmä ei selviä ilman vanhoja lehtimetsiä, jotka ovat myös luonnonsuojelullisesti erittäin arvokkaita.

Lattajalkakärpäset ovat sienten seuralaisia

Lattajalkakärpäset ovat saaneet nimensä erään ryhmään kuuluvan heimon naaraiden kengänpohjallista muistuttavien takanilkkojen mukaan. Muniessaan sieneen naaras saa tukea levittämällä litteät takanilkkansa pillikerroksen sisäseiniin. Litteitä nilkkoja voi myös käyttää kuin lumikenkiä ikään kipittäessään heltta- tai pillikerroksen päällä.

Valtaosa lattareista viihtyy kääpien kavereina. Talousmetsistä lattajalkoja on turha etsiä, sillä niiden kääpäkumppanit vaativat lahoavaa puuaineista. Monimuotoisista kaupunkimetsistä sen sijaan saattaa löytää niin kääpiä kuin kärpäsiä.

Lattajalkakärpästen toukat ovat riippuvaisia isäntäsienistään, sillä useimmille lajeille maistuu vain yksi sienilaji tai muutama lähilaji. Aiemmin toukkien oikean lajin löytäminen oli työlästä ja hidasta. Toukka ja isäntäsieni piti ottaa talteen ja yrittää saada elämään kasvatusolosuhteissa niin kauan, että toukka ehtisi koteloitua ja aikuistua kärpäseksi, joka sittemmin pystyttäisiin määrittämään – useimmiten huonolla tuloksella. Nykyisin apuun on saatu DNA-menetelmät, joiden avulla kärpäslaji voidaan määrittää myös toukasta, koska sama DNA on toukassa ja aikuisessa.

Leppälattari on vain yksi esimerkki kaupunkimetsien arvosta. Kaupunkimetsät ovat monimuotoisia elinympäristöjä, joista löydetään jopa aiemmin tuntemattomia lajeja. Muutamien vuosien aikana on löydetty nyt kuvatun leppälattarin lisäksi muun muassa Mätäjokivarren halavista harvinainen kovakuoriaislaji, jonka tiedetään elävän maailmassa vain Suomen Vantaalla.

Mätäjokivarren löytö: Halavasepikkä

Saimaannorpalle lisää suojeltuja elinalueita

Vesialue Puulalla

Pihlajavesi, Vatasensaaret, Kuva: Pasi Ryhänen

Tornator Oyj ja Etelä-Savon ELY-keskus ovat tehneet 2.2.2015 kiinteistökaupan saimaannorpan suosimista vesialueista ja saaristoista Saimaalla. Kiinteistökauppa on osa Saimaannorppa-Life hanketta. Kaupan myötä jo olemassa olevat norpan suojelualueet laajenevat Puumalan Lietvedellä, Puumalan Katosselällä sekä Savonlinnan Pihlajavedellä yli 100 saarella ja luodolla. Lisäksi merkittävä osa Katosselän vesialuetta tulee osaksi luonnonsuojelualuetta.

Kaupan kokonaispinta-ala on noin 710 hehtaaria, josta vesialuetta on noin 640 hehtaaria. Hankitut alueet liitetään vuonna 2014 asetuksella perustettuihin valtion Saimaan luonnonsuojelualueisiin.

Lisätietoja:

Korkeasaaressa on jälleen partakorppikotkapariskunta

2015-01-30 15_30_18-Korkeasaari

 

Partakorppikotkakoiras tutustumassa uuteen kotiinsa. Kuva: Mari Lehmonen

Korkeasaaressa on jälleen partakorppikotkapariskunta. Korkeasaaren 17-vuotias partakorppikotkanaaras on saanut rinnalleen yksivuotiaan koiraan. Saaren uusin tulokas saapui Kaakkois-Ranskan vuoristoseudulla sijaitsevasta partakorppikotkien suojelu- ja tutkimuskeskuksesta.

Kuljetuslaatikosta päästyään kookas tummanruskea koiras räpisteli lumista kalliota ylös ja jäi kummastelemaan uutta ympäristöään. Naaras tarkkaili koirasta.

Viime keväänä koiraslintu menehtyi syömäänsä luunsiruun 32-vuotiaana, pariskunnan yhteistä munaa hautoessaan.

Partakorppikotkien pariside on yleensä elämän mittainen. Toisen linnun menehdyttyä ne saattavat pariutua uudelleen. Sitä Korkeasaaressakin nyt toivotaan. Nuori koiras on vielä naaraan reviirillä tunkeilija, minkä naaras on tehnyt selväksi ajamalla koirasta muutamaan kertaan kauemmas. Nyt ne istuvat jo parin metrin päässä toisistaan rauhallisesti. Kenties kevättalvella kuuden vuoden kuluttua, kun koiras on saavuttanut sukukypsyyden, ne hautovat omaa munaa.

Eurooppalaisten eläintarhojen suojeluohjelmassa partakorppikotkia lisäännytetään tarhaoloissa ja palautetaan Alpeille Ranskan, Sveitsin, Espanjan ja Itävallan vuoristoseuduille. Vapautetuista tarhalinnuista selviytyvät lähes kaikki. Tämä onkin yksi maailman parhaiten onnistuneista kannanvahvistamishankkeista. Alppien ja Pyreneiden alueella pesii yli 20 tarhalintujen muodostamaa paria. Kaikkiaan Euroopassa on 300-700 pesivää partakorppikotkaparia.

Uroslehtopöllö pystyy vaikuttamaan perhesuunnitteluun

Lehtopöllö_480px

 

Lehtopöllöuros saalistaa suurimman osan ravinnosta ja naaras puolestaan hautoo munia ja suojelee pesää. Kuva: Peter Trimming

Tuoreen tutkimuksen mukaan uroslehtopöllöt voivat vaikuttaa perhesuunnitteluun. Turun yliopiston ja Åbo Akademin tutkijat havaitsivat, että uroslehtopöllöt voivat houkutella naaraan munimaan lisääntymisajan alkupuolella.

Tutkijat analysoivat aineistoa, jota oli kerätty lehtopöllöistä 30 vuoden ajan Etelä-Suomessa. Kävi ilmi, että uroslehtopöllöt voivat houkutella naaraan munimaan aikaisemmin. Lisääntyminen aikaisessa vaiheessa on kekseliästä, sillä pesimisajan alussa syntyneet poikaset selviytyvät todennäköisemmin aikuiseksi.

– Urosten välillä on kuitenkin suuria eroja siinä, miten hyvin ne pystyvät vaikuttamaan naaraaseen. Tutkimus osoitti, että suuremmilla uroksilla on enemmän vaikutusvaltaa naaraisiin kuin pienemmillä lajikumppaneilla. Toisaalta, yksistään naaras päättää miten monta munaa se munii, kertoo tutkimusryhmän johtaja, apulaisprofessori Jon BrommerTurun yliopistosta.

Toistaiseksi tutkijat eivät tiedä tarkalleen, miten pöllöurokset pystyvät vaikuttamaan lisääntymiseen. Koska ainoastaan naaraat synnyttävät jälkeläisiä, niillä on kaikki valtit käsissään perhesuunnittelussa. Sosiaalinen vuorovaikutus voi kuitenkin osaltaan vaikuttaa naaraan päätöksentekoon.

– Oletamme, että uroksen käytös vaikuttaa naaraaseen. Uroslehtopöllöt antavat osan lähinnä myyristä koostuvasta saaliistaan naaraalle soidinaikana eli lopputalvesta, jolloin tämä valmistautuu pesintään. Tällaista käytöstä kutsutaan soidinruokinnaksi. Todennäköisesti jotkut uroksista ovat parempia soidinruokinnassa kuin toiset, kenties koska ne ovat tehokkaampia metsästäjiä, kertoo tutkijaryhmän jäsen tohtori Patrik KarellÅbo Akademista.

Pöllöjen sukupuoliroolit ovat tarkat

Monien lajien keskuudessa isät eivät pidä huolta jälkeläisistään. Poikkeuksia ovat jotkut lintu- ja nisäkäslajit, kuten ihmiset. Näiden lajien isät huolehtivat jälkikasvustaan esimerkiksi ruokkimalla niitä.

– Huolenpito vie paljon aikaa ja resursseja, joten me ihmiset odotamme, että myös isät haluavat osallistua perhesuunnitteluun. Moni on sitä mieltä, että myös isällä on merkittävä rooli päätettäessä koska ja kuinka monta lasta perheeseen hankitaan. Emme kuitenkaan tarkalleen tiedä miten paljon muiden lajien urokset pystyvät vaikuttamaan perhesuunnitteluun, Brommer sanoo.

Pöllöillä ja muilla petolinnuilla on hyvin tarkat sukupuoliroolit – isä saalistaa suurimman osan ravinnosta ja äiti puolestaan hautoo munia ja poikasia sekä suojelee pesää. Tutkijat olettavat, että heidän tutkimuksensa tulokset voivat päteä muihinkin petolintuihin kuin lehtopöllöihin.

Tutkimuksen toteuttivat yhteistyössä Turun yliopiston ja Åbo Akademin tutkijat sekä Länsi-Uudenmaan lintuharrastajat, jotka ovat pyydystäneet, rengastaneet ja mitanneet useimmat tutkimuksessa mukana olleista linnuista.

– Yksi hankkeen mahtavista puolista oli yksityishenkilöiden pitkäjänteinen ja ahkera osallistuminen tutkimukseen. Yli kolmenkymmenen vuoden ajan he käyttivät käytännössä katsoen koko vapaa-aikansa keväisin metsässä seuraten ja rengastaen lintuja. On hienoa olla mukana analysoimassa tällaista aineistoa ja tehdä uusia löytöjä, joilla on vaikutusta siihen, miten ymmärrämme luontoa, iloitsee Brommer.

Artikkeli julkaistiin Behavioral Ecology and Sociobiology -aikakausjulkaisussa.

Lue lisää tutkimushankkeesta

BirdLife Suomi: Tilhi ja mustarastas Pihabongauksen yllättäjät

mustarastas-ari-nordstrom

 

Mustarastas Kuvaaja: Ari Nordström

BirdLife Suomi järjesti viime viikonloppuna Pihabongaus-tapahtuman jo 10. kerran. Marjalinnut, kuten musta- ja räkättirastas sekä tilhi, olivat tapahtumassa runsaampia kuin koskaan aikaisemmin.

Alustavien tulosten mukaan pihabongauksen runsain laji oli tänäkin vuonna talitiainen, mutta tilhiä ja keltasirkkuja havaittiin lähes yhtä paljon. Tilhiä oli maanantaiaamuun mennessä ilmoitettu jo lähes 80 000 yksilöä. Lajin runsaus oli yli kaksinkertainen edelliseen ennätykseen verrattuna. Ilmiön syynä on syksyn hyvä pihlajanmarjasato.

Mustarastas havaittiin yli puolella pihoista, ja se oli Pihabongauksen neljänneksi tavallisin laji edellään vain tali- ja sinitiainen sekä harakka. Aikaisemmissa Pihabongauksissa mustarastas ei ole koskaan ollut kymmenen tavallisimman lajin joukossa Sen sijaan tilhi oli suuresta yksilömäärästä huolimatta vasta 15. sijalla. Se havaittiin vain joka kuudennella pihalla.

Ennätyksellisen runsaita Pihabongauksessa olivat myös räkättirastas, taviokuurna, punarinta ja pähkinänakkeli. Viherpeippo putosi jo kymmenen tavallisimman lajin listalta, ja varpusia oli vähemmän kuin koskaan ennen. Hömö- ja töyhtötiaisen määrät pysyivät alhaisella tasolla.

Alustavat tulokset perustuvat yli 10 000 pihan havaintoihin. Kaikkiaan tämän vuoden Pihabongauksessa on toistaiseksi ilmoitettu havaintoja 105 lintulajista ja noin 550 000 lintuyksilöstä. Määrä kasvaa vielä, sillä viikonlopun havaintoja otetaan edelleen vastaan. Tuloksia päivitetään jatkuvasti BirdLifen verkkosivuille, ja lopulliset yhteenvedot julkaistaan helmikuun lopulla.

Pihabongauksessa tarkkaillaan tammikuun viimeisenä viikonloppuna tunnin ajan lintuja omalla pihalla tai muulla paikalla. Pihabongauksen tarkoituksena on innostaa ihmisiä tarkkailemaan lähiluontoa. Samalla välitetään tietoa lintujen suojelusta ja kerätään tietoa maamme talvilinnuston muutoksista. Havaintoja voi ilmoittaa vielä perjantaihin 30.1. saakka osoitteessa www.pihabongaus.fi.

 

LISÄTIETOJA