Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Itämeren hallikannan kasvu jatkuu

Itämeren alueen hallilaskennoissa tavattiin viime keväänä yli 32 000 hallia. Kannan kasvu on 2000-luvun puolivälistä alkaen painottunut Keski-Ruotsin saaristoon. Toisella hallien karvanvaihdon ydinalueista, Suomen lounaissaaristossa, kannan koko on pysynyt suhteellisen vakaana 2000-luvun alkuvuosien jälkeen. Laskenta-jakson sääolosuhteet olivat vaihtelevia, mutta laskennat saatiin tehtyä onnistuneesti kaikilla merialueilla. Suomen alueen laskennoista vastasi Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos.

Hallien laskentakanta, eli laskennoissa nähtyjen hallien määrä on kasvanut 2000-luvun alun noin 10 000:sta nykyiseen noin 32 000 eläimeen. Kannan keskimääräinen kasvunopeus on ollut 5,7 % vuodessa viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Hallien karvanvaihtoaikaisen esiintymisen ydinalue on Itämeren pääaltaan pohjoisreunalla Keski-Ruotsin saaristossa ja Suomen lounaissaaristossa. Laskentakanta on kasvanut Keski-Ruotsin saaristossa tasaisesti koko 2000-luvun, kun taas Suomen puolella laskentakanta on pysynyt suhteellisen vakaana 2000-luvun alkuvuosien jälkeen. Myös Etelä-Itämerellä (Etelä-Ruotsi, Tanska ja tänä vuonna ensi kertaa myös Puola) on ollut selvää kasvua, mutta siellä laskettujen eläinten osuus kokonaislaskentakannasta on vielä varsin pieni. Keväällä 2014 Suomen laskentakanta oli reilu kolmannes kaikista Itämeren alueella lasketuista halleista. Laskenta-ajankohdan tilanteen perusteella ei kuitenkaan voida vetää suoria johtopäätöksiä hallien jakautumisesta eri merialueille muina vuodenaikoina.

hallit_2014

Laskennoissa nähdyt hallit 2000-luvulla koko Itämerellä (punainen), Suomen osuus sinisellä

Laskennat tehdään touko-kesäkuun vaihteessa pääasiassa lentolaskentoina koko hallien säännöllisen esiintymisen alueella. Karvanvaihdon takia hylkeet makailevat tällöin runsaslukuisimmin näkösällä luodoilla. Osa hylkeistä on kuitenkin parhaissakin oloissa vedessä laskennan tavoittamattomissa, mutta vuodesta toiseen samalla tavalla toistettuna tulokset kuvaavat hyvin kannankoon kehityssuunnan. Kaikki laskenta-alueet käydään läpi kahden viikon sisällä, jotta eläinten mahdollisista siirtymisistä aiheutuva virhe laskentatulokseen olisi mahdollisimman pieni. Karvanvaihtoaikaisen esiintymisalueen luodot lasketaan tänä aikana 2-3 kertaa ja kultakin alueelta suurin päiväsumma otetaan huomioon laskentakantaa määritettäessä.

Vuoden 2014 laskennat toteutettiin 22.5.–6.6. Kevään laskentaolosuhteet olivat säiden puolesta vaihtelevat. Erityisesti laskentajakson alussa sumut kiusasivat hallien esiintymisen ydinalueella. Jakson lopulla laskentapäiviksi pystyttiin valitsemaan myös heikkotuulisia aurinkoisia poutapäiviä, jolloin karvanvaihtoluodoilla makailevien hallien osuus on suurimmillaan. Ydinalueiden (Keski-Ruotsi ja Suomen lounaissaaristo ml. Ahvenanmaa) osalta tulos perustuu 27.5.-1.6. tehtyihin lentolaskentoihin.

:KATSO VIDEO: Ranualla syntyi kaksi jääkarhunpentua

2014-12-10 15_26_56-Ranuan eläinpuiston jääkarhunpennut syntymäpäivänään - YouTube

 

Venus-jääkarhun pentuja tarkkaillaan kameroiden ja mikrofonien avulla. Kuva: Ranuan eläinpuisto

Ranuan eläinpuisto sai joululahjansa tänä vuonna muutaman viikon etuajassa, kun jääkarhunaaras Venus synnytti kaksi pentua torstaina 4.12.

Lokakuun alusta saakka oli valkoisen karhuemon käytöstä seurattu ahkerasti pesäkameroiden välityksellä. Viitteitä tulevasta oli kuitenkin antanut jo loppukesän ja syksyn hyvä ruokahalu Venuksen valmistautuessa pitkään paastoon, sillä synnyttänyt emo ei voi jättää pentujaan ilman jatkuvaa lämpöä lähteäkseen etsimään ravintoa.

Tarhaoloissa jääkarhujen onnistunut lisääntyminen on todella harvinaista –ensimmäiset 24 tuntia ovat kriittisimmät; sen aikana kolmannes pennuista menehtyy. Puolet syntyneistä pennuista kuolee ennen 5 vuorokauden ikää ja kuukauden kuluttua hengissä on n. 40% pennuista. Aikoinaan suurin syypää heikkoon lisääntymismenestykseen eläintarhoissa lienee ollut emon häiriintyminen ulkoisista ärsykkeistä ja sen myötä jälkikasvun hylkääminen tai jopa tappaminen. Ranuan eläinpuistossa emon ympäristön rauhoittaminen onkin koettu ensiarvoisen tärkeäksi ja jääkarhun pesärakennus ympäristöineen eristetty hyvissä ajoin ennen odotettua penikointia.

Viimeiset pari viikkoa olivat hoitajat tuijottaneet valvontakameran ruutua yhä tiiviimmin, sillä ensimmäinen Suomessa syntynyt jääkarhunpentu, Ranzo, syntyi marraskuun 18. päivänä kolme vuotta aiemmin. Venus alkoi viipyä pesässään yhä pidempään. Ruoka kuitenkin maittoi vielä viikkoa ennen synnytystä, toisin kuin Ranzoa odottaessaan, jolloin Venus aloitti paaston kaksi viikkoa ennen h-hetkeä.

Odotusaikana emoa ja nyt myös pentuja seurataan tarkasti nauhoittavien valvontakameroiden sekä mikrofonien avulla. Valvontanauhoja läpikäymällä paitsi varmistutaan karhujen hyvinvoinnista, myös saadaan tärkeää tietoa niiden käyttäytymisestä ja pennun kehityksestä. Pennut ilmoittavat äänekkäästi, mikäli niillä on epämukava olo tai nälkä. Tähän mennessä on todettu Venuksen hoitavan pentujaan erityisellä huolella. Pääosin pennut ovat emon etutassujen välissä vasten karvaista rintaa lähellä nisiä saaden emon hellää huolenpitoa.

Jääkarhu on arktisen luonnon kiistaton kuningas. Sitä se on myös Ranuan eläinpuistossa. Ihmiselle aina vaarallinen, maapedoista suurin, saa eläinpuiston kävijöiltä ihastelevaa kunnioitusta osakseen. Syntyessään jääkarhun pennut painavat vain n. puoli kiloa. Lisää painoa kertyy emon rasvaisen maidon turvin jopa 100g päivässä. Muutaman kuukauden ikäisenä pentujen oletetaan painavan jo lähemmäs kymmenen kiloa ja tuolloin, helmi-maaliskuulla, valkoiset nallet pääsevätkin ensimmäisen kerran ulos emonsa kanssa.

Ranuan eläinpuistossa nyt syntyneet jääkarhukaksoset ovat isoveljensä Ranzon tavoin tärkeä osa maailman eläintarhojen jääkarhupopulaatiota. Pennut tulevat saamaan paljon huomiota osakseen ja niitä voidaankin pitää tärkeinä viestintuojina. Ranuan jääkarhujen villien sukulaisten syvenevä ahdinko ilmaston lämmetessä ja pohjoisten merien jääpeitteisen ajan lyhetessä saa meidät toivottavasti ajattelemaan ihmiskunnan toimien seurauksia myös täysin syyttömiin osapuoliin, luontoon ja sen asukkaisiin.

Uusi tutkimustulos: Itämeren pyöriäiskannan koko noin 450 yksilöä

8b8a266560a09efe_800x800ar

Itämeren äärimmäisen uhanalaisen pyöriäiskannan koko voidaan arvioida nyt aiempaa huomattavasti tarkemmin. Pyöriäisiä esiintyy säännöllisesti myös Suomessa.

Kansainvälisen SAMBAH-hankkeen neljä vuotta kestäneen aineistonkeruun ja analysoinnin perusteella Itämeren pyöriäismääräksi arvioidaan nyt noin 450 eläintä  (95 % luottamusväli 90–997).

”Suomen alueelta havaintoja saatiin lounaiselta avomerialueelta marras–huhtikuun välisenä aikana. Hankkeen tulokset osoittavat, että pyöriäinen on harvalukuinen mutta säännöllinen myös Suomen merialueella”, kertoo hankkeen Suomen osuutta koordinoiva projektipäällikk ö Olli Loisa Turun ammattikorkeakoulusta.

Pyöriäinen on maailman pienimpiä hammasvalaita. Se kaikuluotaa ympäristöään lepakkojen tavoin tuottamiensa korkeataajuuksisten äänipulssien avulla. SAMBAH-hankkeessa pyöriäisen kaikuluotausääniä tallennettiin kaikkien Itämeren alueen EU-valtioiden alueella yhteensä 304 tutkimuspisteessä. Akustiset seurantalaitteet sijaitsivat 5–80 metrin syvyydessä.

”Ensimmäistä kertaa maailmassa tässä mittakaavassa käytetty akustinen seuranta osoittautui toimivaksi ja käyttökelpoiseksi menetelmäksi myös alueilla, joilla lajin havainnointi muuten on mahdotonta vähäisen eläinmäärän vuoksi”, Loisa sanoo.

ac7d2a3f996c22b2_800x800ar

Aineiston perusteella tuotettiin mallinnetut kartat pyöriäisen ajallisesta ja alueellisesta levinneisyydestä. Tutkimuksessa löydettiin muun muassa merkittävä aikaisemmin tuntematon potentiaalinen lisääntymisalue Öölannin kaakkoispuolen avomerialueella sijaitsevilta Midsjön matalikoilta.

SAMBAH-hankkeen tulosten odotetaan parantavan Itämeren pyöriäisen suojelutasoa. Kanta-arvio yhdessä tarkemman esiintymiskuvan kanssa auttaa suojelutoimien kohdentamisessa lajin kannalta merkityksellisimmille alueille.

”Nämä uudet tutkimustulokset ovat äärimmäisen tärkeä askel eteenpäin Itämeren pyöriäisen tehokkaamman suojelun varmistamiseksi”, sanoo WWF:n meriasiantuntija Sanna Kuningas .

Suomen susilaumojen määrä on kasvanut

susikartta_copy

Susilaumojen sijainti marraskuussa 2014. Riistakeskuksen aluetoimistojen ilmoittamia laumatietoja verrattiin suurpetohavaintojärjestelmä Tassun havaintomateriaaliin (1.8.–20.11.2014, n = 989). Vihreällä on merkitty laumat, joita Tassu-havainnot tukevat. Vaaleanpunaisella ja kysymysmerkillä merkittiin laumat, joiden tueksi Tassussa ei ollut yhtä havaintoa enempää. Suomen ja Venäjän rajalla olevat laumat on merkitty harmaalla värillä. Kuva: Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arvion mukaan Suomessa on noin 29–41 susilaumaa. Näistä 5–8 on yhteisiä laumoja Venäjän kanssa.

Länsi-Suomen kannanhoitoalueella on arvion mukaan syntynyt 10–14 pentuetta. Laumat sijaitsevat Satakunnassa (1), Varsinais-Suomessa (2), Pohjois-Hämeessä (2), Keski-Suomessa (1), Pohjanmaalla (3–5) ja Oulun alueella (2–3).

Itä-Suomen alueella on todennäköisesti syntynyt 18–24 pentuetta. Kannanhoitoalueen laumat ovat Pohjois-Savossa (3–4), Kainuussa (8–9), Pohjois-Karjalassa (6–10) ja Etelä-Savossa (1). Kainuun ja Pohjois-Karjalan laumoista 4–7 elää Suomen ja Venäjän rajan tuntumassa, ja ne ovat osan ajasta Venäjän puolella.

Poronhoitoalueella on tehty havaintoja 1–3 laumasta, jotka liikkuvat poronhoitoalueen eteläisellä rajalla Kainuussa. Poronhoitoalueella on lisäksi yksin liikkuvia susia, sillä alueelle siirtyy nuoria yksilöitä Suomen laumoista ja naapurimaista.

Helmikuussa 2014 ennen lisääntymiskautta RKTL arvioi maassamme olevan 24 laumaa, joista rajalaumoja oli kahdeksan.

Nyt tehty arvio susilaumojen määrästä perustuu petoyhdyshenkilöiden kirjaamiin havaintotietoihin pentueista tai laumoista. Havaintoja on kirjattu 1.8.–20.11. välisenä aikana 989 kappaletta. Arviossa on hyödynnetty myös tutkimuslaitoksen maastohenkilökunnan ja alueellisten Riistakeskusten ja riistanhoitoyhdistysten havaintoja sekä tietoja tutkimuslaitoksen aiemmin pannoittamien susien reviirien rajoista.

Havaintoja kertyy sulan maan aikana vähäisesti, mikä hankaloittaa laumojen määrän arvioimista. RKTL:n tarkempi, lumipeitteen aikana tehtäviin maastohavaintoihin perustuva kanta-arvio susikannan koosta annetaan alkuvuodesta.

Lausunto susikannan tilasta marraskuussa 2014 

Ympäristöministeriö: Saimaannorpan pesien kinostus Paras luontoteko 2013-2014

Paras luontoteko 2013-2014 -kilpailun voitto meni saimaannorpan pesien turvaksi vapaaehtoisvoimin tehdylle lumikinostustyölle. Lasten luontokasvatus sai kunniamaininnan.

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen onnitteli Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) Suomen komitean valitsemaa voittajaa. “Saimaannorpan hyväksi tehty työ on hyvä esimerkki vapaaehtoistyöstä, jota suomalaiset tekevät uhanalaisten lajien suojelemiseksi. Vapaaehtoisten rooli on erittäin tärkeä myös lajiston seurannassa ja lajien uhanalaisuuden arvioinnissa täydentämässä viranomaisten tekemää työtä”, sanoo ministeri Grahn-Laasonen, joka palkitsee voittajan IUCN:n uhanalaisten lajien Punaisen kirjan 50-vuotisjuhlassa tänään.

“Saimaan ranta-asukkaana olen seurannut norppia ja ollut mukana kannan seurannassa vapaaehtoisena pesälaskijana kaksikymmentä vuotta. Kinosten kolaaminen oli hieno norppien kuuttien pelastustyö. Olin mukana luomassa 28 apukinosta norpalle ja jokaisen niistä norpat löysivät”, kertoo Paras luontoteko -palkinnon vapaaehtoisen puolesta vastaanottanut Risto Eronen Puumalasta.

Vapaaehtoiset elintärkeitä lajien suojelussa

Talvi 2014 oli Saimaalla poikkeuksellisen vähäluminen eikä norpan tarvitsemia lumikinoksia syntynyt. Kinospesä on norpan lisääntymiselle välttämätöntä. Suurin osa vapaaehtoisista kolaajista oli norpan kohtalosta huolestuneita paikallisia asukkaita, mökkiläisiä tai eri järjestöjen jäseniä. “Ilman vapaaehtoisia työ ei olisi onnistunut. Työ saatiin myös nopeasti käyntiin vapaaehtoisten voimin”, kiittää Saimaannorppa-LIFE-hankkeen vetäjä Raisa Tiilikainen Metsähallituksen luontopalveluista.

Työ tuotti tulosta: vuoden 2014 kevään 64 kuutista 59 syntyi norppanaaraan apukinosten suojaan kaivamassa pesässä. Norpan pesäpoikasista selviää lumettomina talvina noin 50-70 %, kun apukinosten ansiosta yli 80 % jäi eloon. Toistasataa vapaaehtoista teki kahden viikon aikana yhteensä 169 työpäivää eli kahdeksan kuukauden työpanoksen. Kinoksia kolattiin 240.

Työn alustavat tulokset ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolellakin. Ilmastonmuutoksen haittojen torjumiseen löytyi uusi, yksikertainen ja kekseliäs ratkaisu.

Paras luontoteko palkittiin luontokuvaaja Heikki Willamon valokuvateoksella.

Kunniamaininta lasten luontokasvatukselle

Kilpailun raati, Suomen IUCN-komitea halusi antaa kunniamaininnan Koulumetsät arvoonsa -yhteistoimintahankkeelle ja Taipalsaaren päiväkoti Metsäpolulle lasten luontosuhteen luomisesta ja vahvistamisesta.

IUCN on maailman suurin ja vanhin ympäristöjärjestö. Se etsii ratkaisuja ympäristö- ja kehityskysymyksiin yhdessä valtioiden, kansalaisjärjestöjen, YK:n alajärjestöjen, yritysten ja kuntien kanssa. Suomalaisia jäseniä ovat ympäristöministeriö, Suomen luonnonsuojeluliitto, Natur och Miljö, WWF Suomi, BirdLife Suomi ja Suomen riistakeskus.

Lisää aiheesta:

IUCN – Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (www.iucn.org):
http://www.iucn.org/

Suomen IUCN-komitea (ym.fi/iucn):
http://www.ym.fi/fi-FI/Kansainvalinen_yhteistyo/Suomen_IUCNkomitea

Saimaannorppa (www.metsa.fi/saimaannorppa):
http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/luonnonsuojelu/lajitjaluontotyypit/uhanalaisetelaimet/Saimaannorppa/Sivut/Saimaannorppa.aspx

Koulumetsähanke (pdf):
http://www.sll.fi/mita-me-teemme/ymparistokasvatus/koulumetsat/liitetiedostot/Koulumetsat%20arvoonsa%20ESITE.pdf

Suomessa eli villisikoja jo kivikaudella

86332579-5368-4ea2-ab6d-f4af8a319d06-main_image
Villisikapesue Luonnontieteellisen museon Maailman luonto -näyttelyssä. Kuva: Marika Turtiainen / Luomus
Helsingin yliopiston tutkijaryhmä on selvittänyt, että villisikoja on ollut Suomessa jo kivikaudella. Arkeologisten luulöytöjen perusteella villisikoja on elänyt maassamme ainakin noin 8800–7900 vuotta sitten. Tähän asti on oletettu, että villisika olisi levinnyt Suomeen Virosta ja Venäjältä vasta 1950-luvulta alkaen.

Tutkijaryhmän havainnot perustuvat muinaisten luulöytöjen radiohiiliajoituksiin. Pelkän arkeologisen löytöyhteyden perusteella luiden iästä ei usein voida olla varmoja. Askolasta ja Joutsasta löydetyistä sian luista teetettiin tarkan iän varmistamiseksi radiohiiliajoitus AMS- menetelmällä Helsingin yliopiston Ajoituslaboratoriossa.

Tutkimuksissa varmistui, että Askolan ja Joutsan villisianluut ovat 8800–7900 vuoden takaa. Aiemmin Vantaalta löytynyt luu on samalta ajalta.

Nykyisin Suomen ilmasto ei ole suotuisa villisioille aivan eteläosia lukuun ottamatta. Syynä on lähinnä talven kylmyys ja paksu lumipeite, joka vaikeuttaa ravinnonsaantia.

Sikojen luut ovat hyvin harvinaisia Suomen kivikautisissa aineistoissa, ja niiden kohdalla on yleensä epäilty asuinpaikkakerrostumien sekoittumista. Tämän vuoksi on ajateltu, ettei villisikoja olisi elänyt Suomessa edes silloin, kun se ilmaston ja kasvillisuuden perusteella olisi ollut mahdollista.

Ajoitusten myötä on selvää, että villisikoja on pyydetty Suomessa kivikaudella.

Villisian_luu_Ukkonen_et_al_Fig_1

 

Villisian kämmenluun palanen kivikautiselta asuinpaikalta Joutsasta. Ikä noin 8800 vuotta. Kuva: Museovirasto / Kristiina Mannermaa

– Villisika on ollut suosikkipyyntikohde ja tärkeä osa elinkeinoa kaikilla alueilla, joilla se on elänyt runsaana. Jos villisika olisi ollut yleinen, se näkyisi arkeologisissa luuaineistoissamme. Pienistä määristä ei jää paljon merkkejä vuosituhansien päähän, kertoo arkeologi Kristiina Mannermaa Helsingin yliopistosta.

Villisika ei muodostanut pysyvää kantaa Suomeen eikä se esiinny arkeologisissa aineistoissa myöhempinä jaksoina.

– Meistä on todennäköistä, että ihminen esti sian vakiintumisen tänne levinneisyyden äärirajoille – aivan kuten lähivuosikymmeninä. Viime aikoina sadan yksilön vuosipyynti on riittänyt estämään sian levittäytymisen. Sikaa on voitu metsästää muun pyynnin yhteydessä silloinkin, kun se on ollut vähälukuinen, toteaa riistaeläintutkija Petri Nummi.

Villisikatulokset julkaistiin 26.11.2014 The Holocene -julkaisussa. Tutkimusryhmään kuuluvat paleontologi Pirkko Ukkonen, arkeologi Kristiina Mannermaa ja riistaeläintutkija Petri Nummi Helsingin yliopistosta.

Ukkonen, P., Mannermaa, K. & Nummi, P. 2014. New evidence of the presence of wild boar (Sus scrofa) in Finland during Early Holocene. Dispersal restricted by snow and hunting? The Holocene. Online. DOI: 10.1177/0959683614557575

Naaleilla ei mene hyvin

Arcticfox-3

 

Kuvaaja: Michael Haferkamp

Metsähallituksen Lapin luontopalvelut on tehnyt naaliseurantaa 1990-luvun lopulta lähtien. Tämän vuoden naalien pesätarkastuksissa ei havaittu merkkejä naaleista. Suomessa viimeisin naalinpesintä on todettu vuonna 1996.

Metsähallituksen Lapin luontopalvelut tarkasti talven ja kesän 2014 aikana 213 naalin pesää pohjoisimmassa Lapissa. Yhdestäkään pesästä ei löydetty varmoja merkkejä naalin pesinnästä. Metsähallituksen rekisterissä on kaikkiaan 334 vanhaa naalinpesää, joista yli 100 on niin pahasti romahtanut, etteivät niitä enää tarkasteta vuosittain.

Tarhakarkulainen Muoniossa

Naalista tehtiin talvella muutamia varmistettuja näkö- ja jälkihavaintoja Enontekiöllä ja Utsjoella. Lisäksi Muonion alueelta tehtiin pitkin talvea ja kevättä runsaasti havaintoja eläimestä, joka varmistettiin tarhanaaliksi. Eläimestä on useita valokuvia, joiden avulla pohjoismaiset asiantuntijat määrittivät sen tarhakarkulaiseksi. Epäselväksi jäi, liikkuiko Muoniossa yksi vai useampi tarhakarkulainen ja mikä oli eläimen tai eläinten alkuperä.

Naalilla ei mene Suomessa hyvin

Viimeinen varmistettu naalinpesintä on todettu Suomessa vuonna 1996 Utsjoella. Naapurimaissa aivan Suomen rajan tuntumassa naali on pesinyt viime vuosinakin. Tänä vuonna Ruotsissa ja Norjassa löydettiin merkkejä 80 pesinnästä.

Naali oli sata vuotta sitten yleinen Enontekiön ja Utsjoen tunturialueilla ja myös osassa Inaria. Tämän jälkeen kanta pieneni nopeasti. Kannan romahdukseen liittyviä syitä ei varmuudella tiedetä. Tänä päivänä kettu on naalin paluun suurin uhka kilpailemalla samasta ravinnosta sekä tappamalla naaleja.

Tänä vuonna vähentynyt pikkujyrsijöiden määrä vähensi myös kettujen määrää, sillä pesillä asuneista ja liikkuneista ketuista kirjattiin havaintoja vain 44 naalin pesältä. Määrä on selvästi vähemmän kuin muutamina aikaisempina vuosina.

Käsivarressa naalitarkastuksia teki Metsähallituksen kanssa myös Metsäntutkimuslaitos.

Vieraslajit hopearuutana ja mustatäplätokko luokiteltiin haitallisiksi

hopearuutana_lauri_urho_0

 

Hopearuutana

Vieraslajiasioiden neuvottelukunta on muuttanut hopearuutanan ja mustatäplätokon vieraslajiluokituksen haitalliseksi. Ne uhkaavat alkuperäislajeja ja runsastuttuaan voivat aiheuttaa ekosysteemitason muutoksia vesiympäristöissä.

Ensimmäiset yksilöt lajeista havaittiin Suomessa vuonna 2005, ja vielä kansallista vieraslajistrategiaa luotaessa vuonna 2010 havaintoja oli vain muutamista paikoista. Siksi hopearuutana ja mustatäplätokko sijoitettiin ensin luokkaan tarkkailtavat tai paikallisesti haitalliset. Sittemmin lajit ovat levittäytyneet laajemmalle, ja niiden tiheydet ovat paikoin niin suuria, että alkuperäislajit ovat joutuneet ahtaalle. Myös muualla maailmassa ne ovat paikoin runsastuneet valtalajeiksi, mikä on johtanut muutoksiin vesiympäristössä ja alkuperäislajien runsaudessa.

Rehevöityneissäkin vesissä viihtyvä hopearuutana runsastuu uusissa elinpaikoissa tehokkaasti, koska naaraat voivat lisääntyä kloonaamalla ilman oman lajin koiraita. Paikoin hopearuutana myös risteytyy ruutanan kanssa. Lampien talvisesta happikadostakin selviytyvä hopearuutana on tehokas ravintovarojen käyttäjä, mikä voi heikentää muiden eliöiden elinolosuhteita ja jopa pienvesien linnustoa. Reittivesiin päästessään hopearuutana voi vallata suuren osan vesistöistämme ja aiheuttaa radikaaleja muutoksia ainakin pienvesien ekosysteemeissä.

Nopeasti runsastunutta mustatäplätokkoa on tavattu meillä vilkkaiden satamien läheisyydestä. Se on jo muodostanut tiheitä esiintymiä ja vakiinnuttuaan alkanut levittäytyä ympäröivälle alueelle. Mustatäplätokko kutee useita kertoja kesässä, ja pesäkoloaan puolustava koiras pyrkii häätämään muut kivenkoloissa elävät kalat. Alkuperäislajimme mustatokko on ensimmäisenä joutunut väistymään paikoilta, joissa vieraslajia esiintyy runsaasti.

Mustatäplätokko on potentiaalisena mädin ja poikasten syöjänä uhka myös sisävesien kalastolle, jos se pääsee esimerkiksi Saimaan kanavan kautta Vuoksen vesistöön. Uhanalaisten lohikalojenkaan mäti ei ole siltä turvassa. Eteläisellä Itämerellä mustatäplätokon runsastuminen on aiheuttanut muutoksia pohjaeläimistössä ja ravintoketjussa.

mustataplatokko_lauri_urho

 

Mustatäplätokko

Vieraslajien levittäminen estettävä – pyynnillä voidaan lieventää haittoja

Hopearuutanan ja mustatäplätokon siirtäminen uusille alueille on kiellettyä, ja niiden levittäminen on estettävä tiedottamalla niiden vaaroista. Uusissa ympäristöissä vierailla lajeilla ei useinkaan ole riittävästi vihollisia, loisia tai sairauksia, jotta lisääntyvä kanta pysyisi kurissa, ja tällöin alkuperäiset lajit monesti joutuvat kärsimään. Lajien leviämistä ja niiden aiheuttamia haittoja voidaan vähentää niihin kohdistuvalla tehokkaalla kalastuksella.

Esimerkiksi Salossa hopearuutanan valtaamien altaiden tehokalastuksella onnistuttiin kohentamaan vedenlaatua, linnuston elinoloja ja muiden kalojen kasvua. Tähän tarvittiin satojen kalakilojen poistoa hehtaaria kohti. Puolan, Tanskan, Latvian ja Liettuan rannikoilla, minne mustatäplätokko levittäytyi ihmisen avustuksella aiemmin kuin meille, sitä kalastetaan ammattimaisesti jo kymmeniä tonneja vuodessa. Myös monet kalansyöjät, kuten merimetso, ovat alkaneet hyödyntää sitä siellä ravintonaan.

Vieraslajihavainnoista on vieraslajien seurannalle ja tutkimukselle hyötyä ja niistä kannattaa ilmoittaa nettilomakkeella:
– kaloista osoitteessa http://riistakala.info/vieraslajit/
– muistakin vieraslajeista vieraslajiportaalissa vieraslajit.fi, missä myös vieraslajeista kertyvää tietoa on laajemmin saatavilla.

:TUTKIMUS: Noin kaksi tuhatta harmaahyljettä hukkuu vuosittain Itämeren rannikon pyydyksiin

Pyydyksiin arvioidaan kuolevan vuodessa viitisen prosenttia Itämeren harmaahyljekannasta. Rysät ovat harmaahylkeille kohtalokkaimpia.

Vuonna 2012 Itämeren rannikkokalastuksen pyydyksiin hukkui 1 500–2 300 harmaahyljettä. Suomen osuus tästä määrästä oli 400–600, Ruotsin 200–900 ja Viron 800–1 000 harmaahyljettä. Kuolleista harmaahylkeistä noin 90 prosenttia löytyi rysistä. Tutkimustulos on ensimmäinen arvio koko Itämeren sivusaaliista.

– Vuonna 2012 Itämerellä oli 30 000–40 000 harmaahyljettä. Itämeren hyljekannat ovat vahvistuneet voimakkaasti viime vuosikymmenien aikana, joten kalastajat ja hylkeet joutuvat yhä useammin tekemisiin keskenään. Samalla myös hylkeiden aiheuttamat pyydysvahingot ja sivusaaliina kuolleiden hylkeiden määrä ovat lisääntyneet, sanoo tutkija Jarno Vanhatalo ympäristötieteiden laitokselta Helsingin yliopistosta.

Aiempien tutkimusten perusteella valtaosa pyydyksiin kuolevista hylkeistä on kuutteja tai nuoria yksilöitä. Viime vuosikymmenen pyydyskehityksen myötä sivusaaliskuolleisuuden osuus koko kannasta näyttää kuitenkin pienentyneen, kun verrataan tulosta Ruotsissa 2000-luvun alussa tehtyihin tutkimuksiin, todetaan Helsingin yliopiston, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, Tarton yliopiston ja Ruotsin maatalousyliopiston (SLU) yhteistutkimuksessa.

Tutkimuksessa tuli esille myös, että kalastajat eivät mielellään raportoi todellisia sivusaalismääriä. Yhtenä syynä aliraportoimiseen on pelko kalastuksen lisärajoituksista.

Tutkimus tehtiin vuosina 2012–2013 osana ECOSEAL-projektia, ja siinä haastateltiin kalastajia Suomessa, Ruotsissa ja Virossa. Haastatteluvastausten pohjalta laskettiin arvio koko Itämeren sivusaaliille.

Tutkimus on julkaistu artikkelissa:
Jarno Vanhatalo, Markus Vetemaa, Annika Herrero, Teija Aho, Raisa Tiilikainen (2014). By-catch of grey seals (Halichoerus grypus) in Baltic fisheries – A Bayesian analysis of interview survey. PLoS ONE 9(11): e113836. doi:10.1371/journal.pone.0113836

Suomen lajisto nousi tuhansilla – tunnettujen lajien listaan pääsivät mahlakärpänen ja perhossääski

994ee751-8350-4f47-819c-82db97c7c25a-main_image
Chymomyza amoena-mahlakärpänen, jonka suomalainen ensihavainto tehtiin vuonna 2007, kun Henry Ekholm valokuvasi tämän kärpäsen Lappeenrannassa. Samana vuonna se löytyi myös Turusta ja uudempia havaintoja on Loviisasta, Porvoosta, Vantaalta ja Espoosta. (Kuva: Henry Ekholm)
Suomen kärpästen ja sääskien tuore lajiluettelo kertoo, että kaksisiipislajeja tunnetaan maastamme nykyään 40 prosenttia enemmän kuin 35 vuotta takaperin. Listaan on ilmaantunut 2000 uutta lajia sitten vuoden 1980!

Suomesta tunnetaan nyt noin 7000 kärpäs- ja sääskilajia.

– Todellinen lajimäärä liikkuu todennäköisesti 8000 lajin paremmalla puolella, arvioi hyönteisasiantuntija Jere Kahanpää Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Kahanpää osallistui kattavan lajiluettelon kokoamiseen ja julkaisemiseen. Hänen mukaansa Suomesta tunnettujen hyttysten ja kärpästen lajimäärä kasvaa nyt vauhdilla, koska harrastajia ja tutkijoita on enemmän kuin vuosikymmeniin. Luettelo koottu muun muassa erillistutkimusten ja luonnontieteellisten museoiden näytteiden sekä lajiryhmän harrastajien havaintotietokannan perusteella.

– Vapaaehtoiset harrastajat ovat avainasemassa näidenkin lajiryhmien kartoittamisessa. Ilman vapaaehtoisten panosta lajiluetteloita ei ylipäätään pystyttäisi tekemään Kahanpää jatkaa.

Pitkään valmistellun luettelon loppuun saattaminen sai lopullisen sysäyksen parin vuoden takaisesta Suomen Lajitietokeskuksen perustamispäätöksestä. Lajitietokeskus tulee olemaan virtuaalipalvelu, jonka kautta tarjotaan luettelot Suomessa elävistä lajeista ja havaintotietoja muun muassa maankäytön suunnittelun parissa toimivien viranomaisten ja kansalaisten käyttöön.

Nyt päivitetty kärpästen ja sääskien luettelo tarjoaa jaettavaksi ajanmukaista ja kattavaa tietoa. Lajiluetteloon listattiin lähes kaksituhatta Suomelle uutta lajia. Osa luettelon uusista lajeista on oikeasti uusia, maahamme vastikään levinneitä. Useimmat “uudet” lajit ovat kuitenkin eläneet vuosisatoja huomaamattomasti meidän ihmisten rinnalla ja ne on havaittu vasta nyt.

Luetteloon on päässyt muun muassa viime vuosikymmenellä Suomesta löydetty alun perin amerikkalainen Chymomyza amoena-mahlakärpänen. Laji saapui Eurooppaan noin 40 vuotta sitten ilmeisesti hedelmäkuljetusten mukana ja on sittemmin tasaisesti laajentanut levinneisyyttään. Suomalainen ensihavainto tehtiin vuonna 2007, eikä kärpäsellä ole vielä virallista suomenkielistä nimeä. Kahanpään mukaan suomenkieliseksi nimeksi voisi sopia kirjosiipimahlakainen.

Luettelosta löytyy myös vuonna 2012 tieteelle uutena kuvattu Psychoda cultella -perhossääski. Sääski on hyvä esimerkki lajista, joka on löydetty vasta hiljattain, mutta varsin todennäköisesti esiintynyt Suomessa jo tuhansia vuosia.

Tuoreen luettelon lajimäärän huima kasvu kertoo siitä, että myös suomalaisessa luonnossa on edelleen paljon selvitettävää – lajirikkaammista valtioista puhumattakaan.

Suomen kärpästen ja sääskien lajiluettelo on julkaistu vertaisarvioituna ja avoimen saatavuuden (Open Access) periaatteetta noudattaen, jolloin se on maailmanlaajuisesti sekä tutkijoiden että kansalaisten käytettävissä.