Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

WWF: Jääkarhun DNA eristettiin tassunjäljestä

Tracks 1

 

Kuvaoikeudet: Tom Arnbom / WWF-Canon

Tutkijat ovat ensimmäistä kertaa onnistuneet eristämään jääkarhun DNA:ta lumeen jääneestä tassunjäljestä. 

Geenitestaukseen erikoistuneen SPYGEN-yrityksen ranskalaiset tiedemiehet onnistuivat eristämään jääkarhun DNA:ta kahdesta aiemmin tänä vuonna kerätystä näytteestä. Näytteet kerättiin WWF-Canonin ja Norwegian Polar Institute -tutkimuslaitoksen matkalla Norjan Huippuvuorilla.

”Tulokset ovat erittäin mielenkiintoisia”, sanoo projektin vetäjä  Eva Bellemain SPYGENista. ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun DNA:ta on onnistuttu eristämään jääkarhun jättämästä jäljestä. Sen lisäksi, että jäljestä löytyi jääkarhun DNA:ta, oli siinä jäänteitä myös hylkeen ja lokin DNA:sta. WWF:n tutkimusryhmän tekemät havainnot todistavat, että kyseinen jääkarhu oli juuri tappanut hylkeen. Paikalla oli nähty myös lokki –  yksi tassunjälki paljasti siis kokonaisen tarinan.”

Arktisen alueen kaltaisessa muuttuvassa ympäristössä on erittäin vaikeaa saada ajantasaista tietoa alueen jääkarhupopulaatioiden koosta ja elintavoista, mikä taas vaikeuttaa lajin suojelua. Tällä hetkellä jääkarhuja seurataan satelliittikaulapantojen ja niihin kiinnitettävien kameroiden avulla. Nykyinen menetelmä on kuitenkin kallis ja hankala.

”Uusi menetelmä on hieno työkalu suojelubiologeille”, toteaa suojelujohtaja Jari Luukkonen WWF Suomesta. ”Käyttämällä tassunjäljestä eristettyä DNA:ta voidaan vähentää vaadittavia tutkimustoimenpiteitä merkittävästi ja tarkkailla jääkarhuja helpommin.”

Seuraavaksi tutkijat odottavat pääsevänsä analysoimaan tarkemmin jääkarhun DNA:ta ja etsimään sen avulla lisää tietoa tästä uhanalaisesta eläimestä. Tutkijat selvittävät myös, voisiko samaa tutkimusmetodia käyttää muiden harvinaisten ja haastavissa olosuhteissa elävien lajien tutkimiseen.

”Tulokset osoittavat, että pitkäjänteinen työ arktisella alueella tuottaa tulosta”, Luukkonen kommentoi.

WWF Suomi on mukana arktisen alueen suojelussa muun muassa työskentelemällä aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja kotimaisten arktisten lajien tilan parantamiseksi. Lisäksi WWF toimii sen hyväksi, että esimerkiksi kaivosteollisuus tai muu luonnonvarojen hyödyntäminen ei vaaranna arktisen luonnon monimuotoisuutta tai vahingoita ympäristöä. Noin 40 miljoonan neliökilometrin suuruisella arktisella alueella on suuri merkitys koko maapallon luonnon monimuotoisuudelle, ja sitä onkin kuvattu viimeiseksi laajaksi, turmeltumattomaksi ekosysteemiksi maailmassa.

:VÄITÖS: Ansarijauhiainen – tuleeko kasvihuonetuholaisesta pohjoisen uusi vieraslaji?

Foto Trialeurodes

Kasvihuoneviljely parantaa ansarijauhiaisten mahdollisuuksia levitä vieraslajiksi pohjoiseen luontoon, selviää uudesta väitöstutkimuksesta. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT:n tutkija Irina Ovcarenko on selvittänyt väitöskirjassaan ansarijauhiaisen geneettistä monimuotoisuutta ja ekologiaa Suomessa.

Tutkimuksen perusteella voidaan suunnitella uusia, aiempaa tehokkaampia torjuntamenetelmiä, joilla vältetään ansarijauhiaisen aiheuttamia satovahinkoja kasvihuoneviljelyssä.

Ansarijauhiainen (Trialeurodes vaporariorum) on yleinen ja laajalle levinnyt tuhohyönteinen, jota on esiintynyt Suomessa jo 1920-luvulta lähtien. Se ei kuulu Suomen alkuperäiseen eläimistöön, mutta selviää talvehtimalla kasvihuoneissa.

– Geenitutkimukset osoittivat, että sama ansarijauhiaispopulaatio selviytyy suurimmassa osassa tutkituista kasvihuoneista kaksikin vuotta. Ympärivuotista kasvihuoneviljelyä harjoittavien viljelijöiden tulisikin hävittää ansarijauhiaiset sekä satokasveista että kasvihuonetiloista ennen uusien kasvien istuttamista, Ovcarenko sanoo.

Ansarijauhiaiset selviävät hyönteismyrkytyksistä

Ovcarenkon tutkimus osoitti, että suomalaisissa kasvihuoneissa elävien ansarijauhiaisten geneettinen monimuotoisuus on alhaisempi kuin kreikkalaisten populaatioiden, jotka selviytyvät koko vuoden myös kasvihuoneiden ulkopuolella. Ansarijauhiaisten geneettinen monimuotoisuus on alhainen myös maailman mittakaavassa tarkasteltuna, mikä johtaa yleensä sopeutumiskyvyn heikkenemiseen. Ansarijauhiaisten on kuitenkin havaittu toipuvan hyönteismyrkytyksistä. Paikallisista populaatioista löytyy myös hyvää geneettisen monimuotoisuuden tasoa.

– Oli yllättävää havaita keskimääräistä tai hyvää geneettisen monimuotoisuuden tasoa eikä minkäänlaisia merkkejä haitallisesta geneettisestä pullonkaulatilanteesta niissäkään kasvihuoneissa, joihin istutetaan joka vuosi uudet kasvit ja hyönteismyrkyt aiheuttavat merkittävää kuolleisuutta ansarijauhiaispopulaatioissa, Ovcarenko sanoo.

Alhainen geneettinen monimuotoisuus ei ole myöskään alentanut Suomen jauhiaispopulaation sopeutumiskykyä eikä sen mahdollisuuksia levitä vieraslajiksi. Ansarijauhiainen on kaikkiruokainen kasvissyöjä, joka voi myös erikoistua ruokailemaan tietyillä kasvihuoneiden viljelykasveilla. Tutkimuksissa havaittiin merkkejä siitä, että ansarijauhiaiset ovat erikoistumassa ruokailemaan tomaatilla ja kurkulla, Suomen kasvihuoneissa yleisimmin viljellyillä kasveilla.

– Kun samoja kasveja viljellään jatkuvasti, tuhohyönteisillä on hyvät mahdollisuudet erikoistua. Jos erikoistuneita kantoja muodostuu, hyönteisten määrä ja satovahingot voivat kasvaa, Ovcarenko arvelee. Toistaiseksi ansarijauhiaiset kuitenkin valitsevat ravintokasveikseen mieluiten luonnonkasveja, mikä voi edistää niiden leviämistä luontoon keväisin.

– Ansarijauhiaiset voivat hyödyntää kesällä useita luonnonkasveja ja avomaan viljelykasveja. Sama populaatio voi myös palata luonnon kasveilta kasvihuoneeseen, kun sinne istutetaan syyskesällä uudet taimet, Ovcarenko huomauttaa.

Biologinen torjunta kannattaa

Tutkimuksessa havaittiin, että suomalaisten ansarijauhiaisten vastustuskyky paljon käytetylle hyönteismyrkylle, pymetrosiinille, vaihtelee merkittävästi eri populaatioiden välillä. Ovcarenko suositteleekin, että tuholaisten torjunta aloitetaan tiiviillä tarkkailulla, jotta tuholaiset havaitaan aikaisessa vaiheessa. Jokaisessa kasvihuoneessa tulisi ylläpitää myös tuholaisista vapaita tiloja. Tulosten mukaan biologinen torjunta kannattaa, sillä silloin tuholaisten herkkyys torjunta-aineille säilyy, kun taas niissä kasvihuoneissa, joissa hyönteismyrkkyjä on käytetty useita vuosia, havaittiin merkkejä vastustuskyvystä torjunta-aineille.

Tärkein tekijä satovaurioiden vähentämisessä ja leviämisen estämisessä on yhteistyö ja torjuntamenetelmien yhtenäistäminen seuduilla, joilla kasvihuoneita on paljon. Tutkimus on jo motivoinut viljelijöitä keskinäiseen tiedonvaihtoon ja tarkkailemaan ansarijauhiaisia myös peruna- ja mansikkaviljelyksillä.

– Yhteistyöllä päästään kestäviin torjuntamenetelmiin. Tuholaisten leviäminen voidaan estää yhtenäistämällä tarkkailua, torjuntamenetelmiä ja sadon käsittelyä kasvihuoneviljelijöiden kesken, Ovcarenko neuvoo.

Irina Ovcarenkon ekologian ja evoluutiobiologian alaan kuuluva väitöskirja “The role of agroecosystems for invasion of a generalist herbivore” tarkastetaan Jyväskylän yliopistossa 12.9.2014 kello 12.00. Vastaväittäjänä on apulaisprofessori Shai Morin Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta ja kustoksena dosentti Leena Lindström Jyväskylän yliopistosta.

SEA LIFE YLPEÄNÄ ESITTÄÄ: Rakkauden hedelmä on minikokoinen ”Nemo”

df76a3c7-4e85-4195-b644-813f61d18dec-main_image
Emman ja Kamun iltatähdellä on tällä hetkellä mittaa noin 15 millimetriä ja se on siirretty yleisön nähtäville omaan akvaarioon. Kyljen toinen valkoinen raita katoaa, kun kala kasvaa aikuiseksi.
25.8.2014. Eläkeiässä oleva vuokkokalapariskunta, Emma ja Kamu, yllättivät alkuvuonna Sea Lifen henkilökunnan ryhtymällä kutupuuhiin. Ällistyttävää tapauksessa oli, että edellisestä kalapariskunnan perheenlisäysyrityksestä oli kulunut kymmenkunta vuotta ja lisääntymistä ei pidetty enää mahdollisena.

”Emma ja Kamu ovat viettäneet yhdessä jo 20 vuotta. Ne ovat mahdollisesti maailman vanhin tunnettu korallikalapariskunta. Uskomatonta, että ne intoutuivat vielä kutemaan tuossa iässä”, ihmettelee Sea Lifen intendentti , meribiologi Markus Dernjatin.

Vuokkokalat voivat tuottaa luonnossa elämänsä aikana tuhansia jälkeläisiä, joista keskimäärin vain pari selviää lisääntymisikäiseksi. Akvaariossa haasteena on erityisesti poikasten ruokinta. Valmisruuat eivät kelpaa, vaan menestys vaatii kokonaisen elävän ravintoketjun hallinnan mikroskooppisista leväsoluista hädin tuskin silminnähtäviin rataseläimiin, joilla poikasia ruokitaan neljä, joskus viisi kertaa päivässä.

Emman ja Kamun tempaus sai paljon mediahuomiota ja poikasten kasvatusta toivottiin monelta taholta. Valitettavasti hädin tuskin parin millimetrin mittaiset poikaset ovat haastavia pitää hengissä. Sea Lifen henkilökunta rakensi pikapikaa kasvatusaltaan ja erityisen poikasimurin, jolla noin viikko kudun jälkeen kuoriutuneista poikasista saatiin osa talteen.

a66854c7-8006-41e4-9a15-12b7b7035da2

 

Emma ja Kamu saapuivat Suomeen 90-luvun alussa ja ne ovat viettäneet yhdessä ennätykselliset 20 vuotta. Kamun tunnistaa valkoisista hampaista.

”Vauvaimuri toimi ja lopulta poikasaltaassa uiskenteli parisenkymmentä läpikuultavaa kalatoukkaa. Projektin kannalta tämä oli kuitenkin heikko alku, sillä toivoimme että poikasia olisi tullut huomattavasti enemmän. Poikasten hävikki on suuri erityisesti ensimmäisinä elinpäivinä. Lisäksi poikaset aloittivat jo melko pienenä sisarustensa höykyttämisen sillä seurauksella, että vain yksi poikanen jäi lopulta henkiin. Seuraavalla kerralla jokainen poikanen sijoitetaan omaan akvaarioonsa kasvamaan.”

”Taloudellisesti tai ajankäytöllisesti tässä projektissa tuskin oli paljoakaan järkeä, mutta tulihan tästä hyvä mieli ja toisaalta opimme taas paljon uutta kalojen kasvattamisesta. Tapaus nostaa Sea Lifessä viljeltyjen merikalalajien määrän kymmeneen, esimerkiksi haita on kasvatettu jo reilusti yli 200 yksilöä. Hyvänä uutisena vuokkokalapienokaisen kannalta voidaan pitää, että eräs akvaarioharrastaja on luvannut lahjoittaa sille kodiksi akvaariossa syntyneen merivuokon”, iloitsee Dernjatin.

Lempäälästä löytyi vaarallista taigapunkkia

taigapunkki_Ixodes_persulcatus_tot

Turun yliopiston puutiaistutkijat ovat löytäneet Pirkanmaalta Lempäälästä taigapunkkia eli Siperian puutiaista (Ixodes persulcatus). Etsinnöistä huolimatta puutiaista ei ole vielä löydetty Varsinais-Suomesta. Taigapunkki levittää sekä borrelioosia että aivokuumetautia.

Taigapunkki on toinen Suomessa esiintyvä puutiaislaji, jonka tiedetään levittävän puutiaisaivokuumetta. Sen on todettu kantavan siperiantyypin Tick-Borne Encephalitis eli TBE-virusta, jonka aiheuttama aivokuumetauti on vakavampi kuin yleisen puutiaisen (I. ricinus) kantaman eurooppalaisen tyypin TBE-viruksen aiheuttama tauti. Lisäksi taigapunkki levittää borrelioosia aiheuttavaa Borrelia-bakteeria kuten yleinen puutiainenkin.

Taigapunkki on itäinen laji. Sitä on löydetty Venäjän Karjalasta jo 1950-luvulla. Nykyään tiedetään lajin runsastuneen, ja sen esiintymisalue on laajentunut ulottuen aina Laatokan rannalle, Sortavalaan asti.

Taigapunkin esiintymisalueet Suomessa ovat hyvin yksittäisiä, joskin myös systemaattinen kartoitus on ollut vajavaista. Aikaisemmin taigapunkkia on löydetty viideltä paikkakunnalta; Pohjois-Karjalan Ilomantsin ja Kainuun Kuhmon lisäksi Pohjois-Pohjanmaalta Simosta sekä Pohjanmaalta Kokkolan rannikolta ja Närpiöstä.

Taigapunkki ja tavallinen puutiainen muistuttavat toisiaan hyvin paljon. Niiden erottamiseen pienistä rakenteen yksityiskohdista tarvitaankin mikroskooppia. Elintavoiltaan molemmat lajit ovat myös samankaltaisia.

Molempien lajien isäntäeläiminä toimivat nisäkkäät ihminen mukaan luettuna. Parhaiten kumpikin laji viihtyy kosteissa elinympäristöissä kuten lehdoissa ja mustikkavaltaisissa elinympäristöissä, joista löytyy myös niiden isäntäeläimiä.

Taigapunkin on todettu selviytyvän yleistä puutiaista paremmin kylmissä ja karuissa olosuhteissa.

Varsinais-Suomessa taigapunkkia on etsitty sekä ”lakanaa vetämällä” että yhteistyössä paikallisen Kakskerran Erä -metsästysseuran kanssa. Kaadettujen metsäpeurojen korvien puutiaisia koskevassa tutkimuksessa (Omar Badawieh: Puutiaisia korvissa, opinnäytetyö / Turku AMK) löydettiin vain yleistä puutiaista eli I. ricinus-lajia. Etsinnöistä huolimatta Varsinais-Suomesta ei taigapunkkia ole löytynyt.

Puutiaisten varhaisemmat vaiheet, toukat ja nymfit käyttävät pienikokoisimpia isäntäeläimiä, kuten hiiriä, myyriä ja jäniksiä, mutta lisääntymiskykyiset aikuiset ovat tavallisimpia suuremmilla ja laajalti liikkuvilla lämminverisillä, kuten metsäkauriilla, hirvellä ja supikoiralla, jotka taas ovat eri syistä merkittävästi lisääntyneet maassamme.

Valkoselkätikoilla hyvä pesimävuosi

valkoselkätikka

Metsähallituksen, WWF Suomen ja lintutieteellisten yhdistysten valkoselkätikkaseurannoissa löytyi yli 180 parireviiriä, joilta varmistui 119 pesintää. Seurannoissa löydettiin lisäksi kymmeniä yksittäisiä havaintopaikkoja, joista monet voivat muodostua erittäin uhanalaisen lajin pesimäreviireiksi.

“Pesimäkausi venyi ennätyksellisen pitkäksi, sillä emot hoivasivat maastopoikueitaan vielä kesä-heinäkuun vaihteessa aikaisimpien poikueiden ollessa maastossa jo 6.5. lähtien. Leuto talvi epäilemättä helpotti tikkojen elämää, mutta kylmä kevät ja alkukesä hyydyttivät pesimävirettä maan eteläosia lukuunottamatta”, toteaa suunnittelija Timo Laine Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluista.

Valkoselkätikkojen pesimäalueet painottuivat edelleen vahvasti maan itä- ja kaakkoisosiin. Varmistettuja pesintöjä löytyi eniten Etelä-Karjalasta (43). Muut löytyivät Pohjois-Karjalasta (25), Etelä-Savosta (16), Päijät-Hämeestä (12), Keski-Suomesta (9),  Kymenlaaksosta (5), Pirkanmaalta (3), Pohjois -Savosta (3), Uudeltamaalta (1), Kanta-Hämeestä (1) ja Pohjanmaalta (1).

“Pesimäaikaisten parireviirien yhteismäärä lisääntyi parilla kymmenellä viime vuoteen verrattuna. Reviirejä ja yksittäisten lintujen elinpiirejä löytyi myös monilta paikoilta eteläisen levinneisyysalueen ulkopuolelta aina Kainuuta ja Etelä-Lappia myöten”, Laine kertoo.

Valkoselkätikka tarvitsee lehti- ja lahopuustoista metsää sopivan hyönteisravinnon löytämiseksi. Parhaimmat elinympäristöt vähenivät merkittävästi tehokkaan metsätalouden seurauksena , mutta nykyisin valkoselkätikkakanta on elpymässä ja vahvistumassa aktiivisen suojelun, elinympäristöjen hoidon ja idästä muuttaneiden tikkojen ansiosta.

“Suomen kanta on kuitenkin edelleen erittäin uhanalainen ja vaatii aktiivista seurantaa ja suojelutoimia selviytyäkseen”, Laine muistuttaa.

Valkoselkätikkaseurannoissa tarkastetaan lajin tunnettuja esiintymisalueita ja kartoitetaan uusia elinympäristöjä. Suomen lintuharrastajat ansaitsevat suuren kiitoksen, sillä monet uudet elinpiirit löydetään harrastajilta satujen tietojen ja vihjeiden perusteella.

Korkeasaari juhlii viikonloppuna 125-vuotissynttäreitä

14354164878_81854ea571_z

Kotkanpoikasia emonsa kanssa. Kuva: Kirsi Pynnönen-Oudman / Korkeasaari

Korkeasaaren eläintarha on tänä vuonna juhlistanut 125-vuotista taivaltaan. Juhlavuosi huipentuu syntymäpäiviin viikonloppuna 23.-24. elokuuta. Historian esittelyn ohessa eläintarha katsoo tulevaisuutta kohden. Juhlan kunniaksi nähdään teatteriesityksiä, kuullaan musiikkia ja muistellaan kokemuksia eläintarhasta vuosien varrelta. Eläimille voi viedä lahjoja lahjalistan perusteella.

Korkeasaaren teatterin esitysten välissä yleisöllä on mahdollisuus tarttua mikkiin ja kertoa Korkeasaari-muistoistaan Pukin puiston juhlateltassa. Lauantaina Helsingin kaupungin henkilöstö- ja sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen sekä virkaatekevä eläintarhan johtaja Eila Ratasvuori onnittelevat 125-vuotiasta eläintarhaa.

Jamkids-musiikkikoulun jammailusessioissa lapset saavat iloa uuden oppimisesta ja yhdessä soittamisesta. Karhulinnalla on askartelupaja ja akustiset musiikkiesitykset viihdyttävät asiakkaita HOK-Elannon pisteellä.

Korkeasaaren työkoneisiin pääsee tutustumaan työntekijän opastuksella. Koko ohjelma ja eläinten lahjalista ovat luettavissa Korkeasaaren sivuilla. Tapahtuman ajan Korkeasaarella on normaalit lipunhinnat.

Suojelualueet hidastavat ilmastonmuutoksen haitallisia linnustovaikutuksia

476b5c52-e12d-48f7-b667-12b3812e6834-main_image
Mustaviklo avosuolla. (Kuva: Petri Ahlroth)
Suomen ympäristökeskuksen SYKEn ja Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tuoreen tutkimuksen mukaan suojelualueet hillitsevät ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia suojelullisesti merkittävien lintulajien kantoihin. Tutkimuksen mukaan avosoiden ja tuntureiden lajit taantuvat kun puolestaan kosteikko- ja eteläiset metsälajit levittäytyvät kohti pohjoista. Havaitut lajimäärien muutokset 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010 olivat ilmastonmuutosskenaarioihin perustuvien ennusteiden mukaisia.

Tutkimuksessa verrattiin 90 suojelullisesti merkittävän metsä-, suo-, kosteikko- ja tunturilintulajin levinneisyysalueiden muutoksia Suomessa lintuatlasten perusteella 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010. Lajien määrät säilyivät korkeampina alueilla, joissa on runsaasti luonnonsuojelualueita verrattuna vähän suojelualueita sisältäviin seutuihin. Tutkimus vahvistaa luonnonsuojelualueiden keskeisen merkityksen pyrittäessä hillitsemään ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen,” toteaa johtava tutkija Raimo Virkkala Suomen ympäristökeskuksesta.

Tutkimuksen perusteella avosoiden (esimerkiksi monet kahlaajat, kuten mustaviklo ja suokukko) ja tuntureiden (kiiruna ja pulmunen) suojelullisesti merkittävien lajien määrät olivat pienentyneet ja kosteikkojen (kaulushaikara ja ruskosuohaukka) lajien määrät kasvaneet tutkimusruuduissa. Eteläiset lajit olivat ylipäätään levinneet ja pohjoiset lajit vetäytyneet pohjoiseen. Kosteikoilla suurin osa lintulajeista on eteläisiä, kun taas avosoiden ja tuntureiden lajit ovat pohjoisia. Metsissä etelä- ja keskiboreaalisella vyöhykkeellä (Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan–Kainuun alueella) lajimäärät olivat pienentyneet mutta pohjoisboreaalisella (Lapissa) vyöhykkeellä kasvaneet, mikä johtui eteläisten metsälajien (palokärki ja puukiipijä) levittäytymisestä pohjoiseen.

Uusimmat tutkimustulokset havaituista muutoksista 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010 ovat ilmastonmuutoksen vaikutuksia kuvaavien ennusteiden mukaisia. Aiemmin on tutkittu näiden lajien ennustettuja levinneisyysmuutoksia vuosiin 2051–2080, ja ennusteiden mukaan kaikkien muiden lajien paitsi kosteikkolintujen kannat tulevat maassamme pienenemään. Lajien myös ennustettiin taantuvan voimakkaammin sellaisilla alueilla, joissa on vähän luonnonsuojelualueita kuin runsaammin suojelualueita sisältävillä seuduilla.

Tutkimus perustui vuosina 1974–79, 1986–89 ja 2006–10 toteutettuihin Suomen lintuatlaskartoituksiin, joissa havainnoitsijat keräsivät tietoa kustakin pesivästä lintulajista 10 x 10 km:n ruuduittain. Aineiston keräämiseen osallistui tuhansia lintuharrastajia. Lintuatlaksen toteutuksesta vastasi Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus. ”Vapaaehtoisten lintuharrastajien mittavan maastotyön ansiosta saadaan merkittävää tietoa linnustonmuutoksista ilmaston lämmetessä”, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luomuksesta. Tutkimuksessa metsä-, suo-, kosteikko- ja tunturilajit liitettiin kunkin elinympäristön esiintymiseen SYKEn Corine Land Cover -maanpeiteaineiston avulla.

Tutkimus julkaistiin kansainvälisessä Ecology and Evolution -julkaisusarjassa, ja se kuului osana Suomen Akatemian ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja hallintaa käsittelevän FICCA-tutkimusohjelman Assessing limits of adaptation to climate change and opportunities for resilience to be enhanced (A-LA-CARTE) -hankkeeseen.

Julkaisu: Virkkala, R., Pöyry, J., Heikkinen, R.K., Lehikoinen, A., Valkama, J. 2014: Protected areas alleviate climate change effects on northern bird species of conservation concern. – Ecology and Evolution 4:2991-3003

Saimaannorppakannan koossa ei havaittu muutoksia

saimaannorppa

Metsähallituksen luontopalvelut on analysoinut saimaannorppakannan nykytilan.  Lumettoman talven vuoksi ei pesäaineistolla voitu arvioida talvikannan tarkkaa kokoa. Arviot syntyvyydestä, synnyttäjien määrästä ja kuolleisuudesta viittaavat siihen, että norppakannassa ei tapahtunut merkittävää muutosta vuoden 2013 aikana.

Saimaannorppakannan vuosittainen kokoarvio tehdään talvipesien määrän ja sijainnin avulla, jolloin arvioidaan talvehtineiden aikuisten norppien määrä. Talvella 2013–2014 ei Saimaalla lumen puutteen vuoksi ollut yhtään luonnonkinospesää. Vastaavaa ei ole aiemmin koettu norppakannan yli 30-vuotisen seurannan aikana. Yleensä vuositason muutokset norppakannassa ovat 5–10 yksilöä ja näin pienen muutoksen arviointi vaatii tarkan pesälaskennan, toteaa ylitarkastaja Tero Sipilä.

Onneksi apukinokset auttoivat etenkin synnyttäviä naaraita ja suurin osa kuuteista pelastui. Metsähallitus tarkisti vapaaehtoisten kanssa keväällä keskeisimmät pesimäalueet, ja 2014 syntyneiden kuuttien määräksi arvioidaan 61 yksilöä, joista 56 syntyi ihmisten tekemiin pesäkinoksiin. Syntyvyys vastaa aiempien vuosien syntyvyyttä (62 kpl 2013 ja 61 kpl vuonna 2012).

Saimaalla arvioidaan olevan edelleen noin 87 synnytyskykyistä norppanaarasta. Ottaen huomioon vuoden 2013 kuolleisuusarvion Metsähallituksen norppatutkijat arvioivat kannan koon pysyneen suurin piirtein ennallaan, vähän yli 300 yksilössä.

Saimaannorpan suojelustrategian tavoitteena on, että norppakanta kasvaa vähintään 400 yksilöön vuoteen 2025 mennessä. Saimaannorpan kannan uhkatekijöitä ovat kuolemat kalanpyydyksiin, ilmaston lämpeneminen, kannan pienuus ja hajanaisuus sekä lisääntymisen häiriintyminen. Käynnissä oleva laaja Saimaannorppa-LIFE-hanke edistää saimaannorpan suojelua ja lajin suotuisan suojelutason saavuttamista monipuolisten toimenpiteiden avulla.

Lisätietoja:

www.metsa.fi/saimaannorppa

Uhanalainen selkälokki taantunut lähes viidenneksen

selkalokki-raimo-sundelin

Selkälokki Kuva: Raimo Sundelin

Vaarantuneeksi luokitellun selkälokin väheneminen on jatkunut voimakkaana. Tämä käy ilmi juuri julkaistusta Linnut-vuosikirjasta. Selkälokki oli BirdLife Suomen vuoden lintu 2013. Vuoden aikana kartoitettiin Suomen selkälokit ja arvioitiin, miten kanta on muuttunut vuodesta 2003, jolloin kanta arvioitiin samalla tavoin.

Selkälokkeja arvioidaan pesivän maassamme nyt 7 300 paria, mikä on 17 prosenttia vähemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Kannankehityksessä on silti suuria alueellisia eroja.

Erityisen paljon selkälokit näyttävät vähentyneen merialueilla. Läntisellä Uudellamaalla laji on kuitenkin runsastunut pääkaupunkiseudun kannankasvun myötä. Tarkoin seuratussa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa kanta kääntyi nousuun vuonna 2013, mutta vertailu kymmenen vuoden takaiseen osoittaa edelleen noin kolmanneksen laskua.

Sisämaassa selkälokki näyttää runsastuneen Hämeessä ja Etelä-Karjalassa. Sen sijaan esimerkiksi Suomenselän ja Keski-Suomen tulokset viittaavat huolestuttavaan vähenemiseen.

Keskeisenä syynä selkälokin taantumiseen pidetään talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä, jotka ovat heikentäneet pesimätulosta. Aivan viime vuosina on paikoin ollut merkkejä poikastuoton paranemisesta, ja tähän viittaavat myös vuoden 2013 selvitykset. Selkälokkikannan elpyminen vaatii kuitenkin useita hyviä poikasvuosia.

LISÄTIETOJA

WWF: Merikotkakannan kehityksessä selvää alueellista vaihtelua

Suomen merikotkat saivat tänä kesänä ennätysmäärän poikasia, mutta kannan kehityksessä ja pesinnän onnistumisessa oli selvää alueellista vaihtelua. 

Perinteisillä vahvimman pesimäkannan alueilla Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Merenkurkussa merikotkakannan kasvu vaikuttaa tasaantuneen. Tämän vuoden erikoispiirre on Lapin merikotkien pesinnän poikkeuksellisen hyvä onnistuminen: tavallista useampi pari sai jopa kaksi poikasta, mikä selittää suurelta osin Lapin kasvanutta poikastuottoa.

WWF Suomen merikotkatyöryhmän inventoijat löysivät tänä vuonna yhteensä 445 asuttua merikotkan pesää, joista pesintä onnistui 279:ssä. Poikasia syntyi 449 kappaletta, mikä on ennätysmäärä.

Lapin merikotkaseurannan aluevastaava, ylitarkastaja Tuomo Ollila Metsähallituksesta, toteaa alueen pesintätuloksen olevan tarkastushistorian paras.

”Ennen kaikkea jo tunnettujen reviirien pesintämenestys oli huomattavasti parempi kuin vuonna 2013. Lapissa varttui peräti 21 merikotkan poikasta enemmän kuin viime vuonna. Pari uuttakin reviiriä löytyi, ja osa jäi varmasti myös löytymättä.”

Uusia reviireitä on löydetty myös sisämaasta, muun muassa Kymenlaaksosta, Satakunnasta ja Pohjois-Karjalasta.

”Merkit viittaavat siihen, että merikotkat voivat asettua lähes minne tahansa Suomessa”, sanoo WWF:n Suomalaisen luonnon ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen .

Merikotkat varttuvat sukukypsiksi noin viisivuotiaina. Vuonna 2009 WWF:n merikotkatyöryhmä aloitti yhteistyössä Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon kanssa hankkeen, jossa merikotkia seurataan satelliittilähettimillä. Periaatteessa ensimmäiset vuonna 2009 poikasina lähettimillä varustetut merikotkat Junnu, Ivar, Meri ja Tuuli olisivat voineet pesiä jo tänä vuonna. Näin ei kuitenkaan vielä käynyt.

WWF Suomen merikotkatyöryhmä on toiminut vuodesta 1973 alkaen, jolloin poikasia kuoriutui vain viisi. Onnistuneen suojelutyön ansiosta kasvava merikotkakanta on yksi Suomen luonnonsuojelutyön menestystarinoista.