Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Korkeasaari juhlii viikonloppuna 125-vuotissynttäreitä

14354164878_81854ea571_z

Kotkanpoikasia emonsa kanssa. Kuva: Kirsi Pynnönen-Oudman / Korkeasaari

Korkeasaaren eläintarha on tänä vuonna juhlistanut 125-vuotista taivaltaan. Juhlavuosi huipentuu syntymäpäiviin viikonloppuna 23.-24. elokuuta. Historian esittelyn ohessa eläintarha katsoo tulevaisuutta kohden. Juhlan kunniaksi nähdään teatteriesityksiä, kuullaan musiikkia ja muistellaan kokemuksia eläintarhasta vuosien varrelta. Eläimille voi viedä lahjoja lahjalistan perusteella.

Korkeasaaren teatterin esitysten välissä yleisöllä on mahdollisuus tarttua mikkiin ja kertoa Korkeasaari-muistoistaan Pukin puiston juhlateltassa. Lauantaina Helsingin kaupungin henkilöstö- ja sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen sekä virkaatekevä eläintarhan johtaja Eila Ratasvuori onnittelevat 125-vuotiasta eläintarhaa.

Jamkids-musiikkikoulun jammailusessioissa lapset saavat iloa uuden oppimisesta ja yhdessä soittamisesta. Karhulinnalla on askartelupaja ja akustiset musiikkiesitykset viihdyttävät asiakkaita HOK-Elannon pisteellä.

Korkeasaaren työkoneisiin pääsee tutustumaan työntekijän opastuksella. Koko ohjelma ja eläinten lahjalista ovat luettavissa Korkeasaaren sivuilla. Tapahtuman ajan Korkeasaarella on normaalit lipunhinnat.

Suojelualueet hidastavat ilmastonmuutoksen haitallisia linnustovaikutuksia

476b5c52-e12d-48f7-b667-12b3812e6834-main_image
Mustaviklo avosuolla. (Kuva: Petri Ahlroth)
Suomen ympäristökeskuksen SYKEn ja Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tuoreen tutkimuksen mukaan suojelualueet hillitsevät ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia suojelullisesti merkittävien lintulajien kantoihin. Tutkimuksen mukaan avosoiden ja tuntureiden lajit taantuvat kun puolestaan kosteikko- ja eteläiset metsälajit levittäytyvät kohti pohjoista. Havaitut lajimäärien muutokset 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010 olivat ilmastonmuutosskenaarioihin perustuvien ennusteiden mukaisia.

Tutkimuksessa verrattiin 90 suojelullisesti merkittävän metsä-, suo-, kosteikko- ja tunturilintulajin levinneisyysalueiden muutoksia Suomessa lintuatlasten perusteella 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010. Lajien määrät säilyivät korkeampina alueilla, joissa on runsaasti luonnonsuojelualueita verrattuna vähän suojelualueita sisältäviin seutuihin. Tutkimus vahvistaa luonnonsuojelualueiden keskeisen merkityksen pyrittäessä hillitsemään ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen,” toteaa johtava tutkija Raimo Virkkala Suomen ympäristökeskuksesta.

Tutkimuksen perusteella avosoiden (esimerkiksi monet kahlaajat, kuten mustaviklo ja suokukko) ja tuntureiden (kiiruna ja pulmunen) suojelullisesti merkittävien lajien määrät olivat pienentyneet ja kosteikkojen (kaulushaikara ja ruskosuohaukka) lajien määrät kasvaneet tutkimusruuduissa. Eteläiset lajit olivat ylipäätään levinneet ja pohjoiset lajit vetäytyneet pohjoiseen. Kosteikoilla suurin osa lintulajeista on eteläisiä, kun taas avosoiden ja tuntureiden lajit ovat pohjoisia. Metsissä etelä- ja keskiboreaalisella vyöhykkeellä (Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan–Kainuun alueella) lajimäärät olivat pienentyneet mutta pohjoisboreaalisella (Lapissa) vyöhykkeellä kasvaneet, mikä johtui eteläisten metsälajien (palokärki ja puukiipijä) levittäytymisestä pohjoiseen.

Uusimmat tutkimustulokset havaituista muutoksista 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010 ovat ilmastonmuutoksen vaikutuksia kuvaavien ennusteiden mukaisia. Aiemmin on tutkittu näiden lajien ennustettuja levinneisyysmuutoksia vuosiin 2051–2080, ja ennusteiden mukaan kaikkien muiden lajien paitsi kosteikkolintujen kannat tulevat maassamme pienenemään. Lajien myös ennustettiin taantuvan voimakkaammin sellaisilla alueilla, joissa on vähän luonnonsuojelualueita kuin runsaammin suojelualueita sisältävillä seuduilla.

Tutkimus perustui vuosina 1974–79, 1986–89 ja 2006–10 toteutettuihin Suomen lintuatlaskartoituksiin, joissa havainnoitsijat keräsivät tietoa kustakin pesivästä lintulajista 10 x 10 km:n ruuduittain. Aineiston keräämiseen osallistui tuhansia lintuharrastajia. Lintuatlaksen toteutuksesta vastasi Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus. ”Vapaaehtoisten lintuharrastajien mittavan maastotyön ansiosta saadaan merkittävää tietoa linnustonmuutoksista ilmaston lämmetessä”, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luomuksesta. Tutkimuksessa metsä-, suo-, kosteikko- ja tunturilajit liitettiin kunkin elinympäristön esiintymiseen SYKEn Corine Land Cover -maanpeiteaineiston avulla.

Tutkimus julkaistiin kansainvälisessä Ecology and Evolution -julkaisusarjassa, ja se kuului osana Suomen Akatemian ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja hallintaa käsittelevän FICCA-tutkimusohjelman Assessing limits of adaptation to climate change and opportunities for resilience to be enhanced (A-LA-CARTE) -hankkeeseen.

Julkaisu: Virkkala, R., Pöyry, J., Heikkinen, R.K., Lehikoinen, A., Valkama, J. 2014: Protected areas alleviate climate change effects on northern bird species of conservation concern. – Ecology and Evolution 4:2991-3003

Saimaannorppakannan koossa ei havaittu muutoksia

saimaannorppa

Metsähallituksen luontopalvelut on analysoinut saimaannorppakannan nykytilan.  Lumettoman talven vuoksi ei pesäaineistolla voitu arvioida talvikannan tarkkaa kokoa. Arviot syntyvyydestä, synnyttäjien määrästä ja kuolleisuudesta viittaavat siihen, että norppakannassa ei tapahtunut merkittävää muutosta vuoden 2013 aikana.

Saimaannorppakannan vuosittainen kokoarvio tehdään talvipesien määrän ja sijainnin avulla, jolloin arvioidaan talvehtineiden aikuisten norppien määrä. Talvella 2013–2014 ei Saimaalla lumen puutteen vuoksi ollut yhtään luonnonkinospesää. Vastaavaa ei ole aiemmin koettu norppakannan yli 30-vuotisen seurannan aikana. Yleensä vuositason muutokset norppakannassa ovat 5–10 yksilöä ja näin pienen muutoksen arviointi vaatii tarkan pesälaskennan, toteaa ylitarkastaja Tero Sipilä.

Onneksi apukinokset auttoivat etenkin synnyttäviä naaraita ja suurin osa kuuteista pelastui. Metsähallitus tarkisti vapaaehtoisten kanssa keväällä keskeisimmät pesimäalueet, ja 2014 syntyneiden kuuttien määräksi arvioidaan 61 yksilöä, joista 56 syntyi ihmisten tekemiin pesäkinoksiin. Syntyvyys vastaa aiempien vuosien syntyvyyttä (62 kpl 2013 ja 61 kpl vuonna 2012).

Saimaalla arvioidaan olevan edelleen noin 87 synnytyskykyistä norppanaarasta. Ottaen huomioon vuoden 2013 kuolleisuusarvion Metsähallituksen norppatutkijat arvioivat kannan koon pysyneen suurin piirtein ennallaan, vähän yli 300 yksilössä.

Saimaannorpan suojelustrategian tavoitteena on, että norppakanta kasvaa vähintään 400 yksilöön vuoteen 2025 mennessä. Saimaannorpan kannan uhkatekijöitä ovat kuolemat kalanpyydyksiin, ilmaston lämpeneminen, kannan pienuus ja hajanaisuus sekä lisääntymisen häiriintyminen. Käynnissä oleva laaja Saimaannorppa-LIFE-hanke edistää saimaannorpan suojelua ja lajin suotuisan suojelutason saavuttamista monipuolisten toimenpiteiden avulla.

Lisätietoja:

www.metsa.fi/saimaannorppa

Uhanalainen selkälokki taantunut lähes viidenneksen

selkalokki-raimo-sundelin

Selkälokki Kuva: Raimo Sundelin

Vaarantuneeksi luokitellun selkälokin väheneminen on jatkunut voimakkaana. Tämä käy ilmi juuri julkaistusta Linnut-vuosikirjasta. Selkälokki oli BirdLife Suomen vuoden lintu 2013. Vuoden aikana kartoitettiin Suomen selkälokit ja arvioitiin, miten kanta on muuttunut vuodesta 2003, jolloin kanta arvioitiin samalla tavoin.

Selkälokkeja arvioidaan pesivän maassamme nyt 7 300 paria, mikä on 17 prosenttia vähemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Kannankehityksessä on silti suuria alueellisia eroja.

Erityisen paljon selkälokit näyttävät vähentyneen merialueilla. Läntisellä Uudellamaalla laji on kuitenkin runsastunut pääkaupunkiseudun kannankasvun myötä. Tarkoin seuratussa Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa kanta kääntyi nousuun vuonna 2013, mutta vertailu kymmenen vuoden takaiseen osoittaa edelleen noin kolmanneksen laskua.

Sisämaassa selkälokki näyttää runsastuneen Hämeessä ja Etelä-Karjalassa. Sen sijaan esimerkiksi Suomenselän ja Keski-Suomen tulokset viittaavat huolestuttavaan vähenemiseen.

Keskeisenä syynä selkälokin taantumiseen pidetään talvehtimisalueilta saatuja ympäristömyrkkyjä, jotka ovat heikentäneet pesimätulosta. Aivan viime vuosina on paikoin ollut merkkejä poikastuoton paranemisesta, ja tähän viittaavat myös vuoden 2013 selvitykset. Selkälokkikannan elpyminen vaatii kuitenkin useita hyviä poikasvuosia.

LISÄTIETOJA

WWF: Merikotkakannan kehityksessä selvää alueellista vaihtelua

Suomen merikotkat saivat tänä kesänä ennätysmäärän poikasia, mutta kannan kehityksessä ja pesinnän onnistumisessa oli selvää alueellista vaihtelua. 

Perinteisillä vahvimman pesimäkannan alueilla Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Merenkurkussa merikotkakannan kasvu vaikuttaa tasaantuneen. Tämän vuoden erikoispiirre on Lapin merikotkien pesinnän poikkeuksellisen hyvä onnistuminen: tavallista useampi pari sai jopa kaksi poikasta, mikä selittää suurelta osin Lapin kasvanutta poikastuottoa.

WWF Suomen merikotkatyöryhmän inventoijat löysivät tänä vuonna yhteensä 445 asuttua merikotkan pesää, joista pesintä onnistui 279:ssä. Poikasia syntyi 449 kappaletta, mikä on ennätysmäärä.

Lapin merikotkaseurannan aluevastaava, ylitarkastaja Tuomo Ollila Metsähallituksesta, toteaa alueen pesintätuloksen olevan tarkastushistorian paras.

”Ennen kaikkea jo tunnettujen reviirien pesintämenestys oli huomattavasti parempi kuin vuonna 2013. Lapissa varttui peräti 21 merikotkan poikasta enemmän kuin viime vuonna. Pari uuttakin reviiriä löytyi, ja osa jäi varmasti myös löytymättä.”

Uusia reviireitä on löydetty myös sisämaasta, muun muassa Kymenlaaksosta, Satakunnasta ja Pohjois-Karjalasta.

”Merkit viittaavat siihen, että merikotkat voivat asettua lähes minne tahansa Suomessa”, sanoo WWF:n Suomalaisen luonnon ohjelmapäällikkö Petteri Tolvanen .

Merikotkat varttuvat sukukypsiksi noin viisivuotiaina. Vuonna 2009 WWF:n merikotkatyöryhmä aloitti yhteistyössä Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon kanssa hankkeen, jossa merikotkia seurataan satelliittilähettimillä. Periaatteessa ensimmäiset vuonna 2009 poikasina lähettimillä varustetut merikotkat Junnu, Ivar, Meri ja Tuuli olisivat voineet pesiä jo tänä vuonna. Näin ei kuitenkaan vielä käynyt.

WWF Suomen merikotkatyöryhmä on toiminut vuodesta 1973 alkaen, jolloin poikasia kuoriutui vain viisi. Onnistuneen suojelutyön ansiosta kasvava merikotkakanta on yksi Suomen luonnonsuojelutyön menestystarinoista.

Turun yliopisto: Puutiaishavainnot keskittyvät merenrantojen ja vesistöjen äärelle

Koiran-ulkoloiset-koiran-punkki-300x267

Puutiaiset ovat levittäytyneet Kemijärvi-Rovaniemi-Ylitornio -akselille saakka. Eläimen leviämistä ovat edesauttaneet ilmastonmuutos sekä isäntäeläimet, lähinnä hirvieläimet. Turun yliopiston koko maan kattava puutiaishavaintotutkimus paljastaa, että havainnot keskittyvät meren rannoille ja vesistöjen läheisyyteen.

Suomalaiset ovat voineet kertoa toukokuun puolivälistä lähtien puutiaishavainnoistaan Turun yliopiston puutiaistutkimuksen www.puutiaiset.fi -sivustolla. Ilmoituksia on jätetty likimain 3500.

Kun edellinen koko maan kattava puutiaisten levinneisyyskartoitus tehtiin 1960-luvulla, raja kulki Kokkolan kohdalla, muutamia havaintoja oli Pohjois-Pohjanmaalta. Nyt on tehty useita havaintoja Rovaniemen, Kemin ja Ylitornion korkeudelta. –

 Esimerkiksi Simosta on todella runsaasti havaintoja. Puutiaiset ovat levittäytyneet pohjoisemmaksi ilmastonmuutoksen myötä ja niiden isäntäeläinten, lähinnä hirvieläinten kuljettamina. Helsingin seudulla on todettu cityjäniksissä runsaasti puutiaisia. Koirat myös levittävät punkkeja, mutta yleensä koiranomistajat tarkistavat hyvin lemmikkinsä maastoretken jälkeen, Turun yliopiston eläinmuseon amanuenssi, tutkimusta johtava Ritva Penttinen sanoo.

Pohjoisimmat havainnot ovat Kolarista ja Sodankylästä, mutta asia vaatii vielä varmistuksen.

 Molemmat havainnot ovat lemmikkieläimistä, ja haluamme varmistaa, etteivät ne ole käyneet etelämmässä parin edeltävän viikon aikana, Penttinen sanoo.

Havainnot vesien ääreltä

Puutiaiskartta näyttää selkeästi, että havaintoja on eniten tehty: rannikolla sekä järvi-Suomessa.

– Pohjanmaan rannikolla on runsaasti havaintoja, mutta siirryttäessä sisämaahan päin ne vähenevät selkeästi esim. Etelä-Pohjanmaalla ja Keski/Pohjois-Pohjanmaalla on havaintoja verrattain harvassa. Järvi-Suomessa niitä näyttää olevan runsaammin. Puutiaiset viihtyvät selvästi enemmän vesistöjen lähettyvillä, mutta runsaisiin havaintomääriin vaikuttaa kyllä myös se, että havainnoitsijoita on enemmän näillä alueilla, Penttinen sanoo.

Suurin osa havainnoista on lemmikkieläimistä, jotka ovat ilmoittajien mukaan liikkuneet heinikoissa.

– Tämä on ensi tuntuma, sillä emme ole vielä analysoineet tuloksia. Sen aika on syksyllä, Penttinen sanoo.

Osa vastaajista kertoi sairastuneensa borrelioosiin. Merkkinä siitä oli puremakohdan ympärille muodostunut punainen rengas. Osa kertoi muista oireista, ja heidät ohjeistettiin käymään lääkärissä.

– Kaikille borrelioosiin sairastuneille ei punaista rengasta tule, Penttinen kertoo.

Yleisöhavaintojen lisäksi Turun yliopiston tutkijat ovat tutkimusta varten keränneet saaristosta ja muutamista mantereella olevista kohteista puutiaisia. Hyviäkin uutisia on kerrottavana.

– Vaarallista taigan puutiaista ei Varsinais-Suomesta ole vielä löytynyt, Penttinen sanoo.

Tutkijat toivovat puutiaisen nähneitä kertomaan tiedoistaan www.puutiaiset.fi -sivustolta löytyvään kyselyyn. Vastata voi vuoden loppuun saakka.

Suomen Mehiläishoitajain Liitto ry: Ampiaisista on riesaa loppukesällä – opettele erottamaan mehiläisestä

ampparipesä – Kopio

Ampiainen on selvästi kelta-mustaraidallinen. Se on hoikka ja karvaton.

Ampiaiset voivat nyt hakeutua grillatun makkaran kimppuun tai pyöriä mehu- tai olutlasin ympärillä. Kesän aikana pesät ovat kasvaneet, ja loppukesällä tai alkusyksystä työläisampiaisista tulee kodittomia ja nälkäisiä. Tällöin ampiaiset pörräävät joskus myös ihmisten häiriöksi. 

Ampiainen ja mehiläinen menevät monilla sekaisin: ne ovat suunnilleen samankokoisia, lentäviä ja usein raidallisia ötököitä. Oikea tunnistaminen olisi kuitenkin tärkeää esimerkiksi silloin, jos pörriäisistä halutaan eroon.

Erota ampiainen mehiläisestä

Ampiainen on hoikka ja karvaton, mehiläisessä taas on hieman karvaa. Ampiaisella on selkeä kelta-musta raidoitus. Ampiaiset rakentavat pallomaisia, usein harmaita pesiä, mutta mehiläiset eivät sellaisia tee.  Mehiläisiä ei myöskään yleensä kiinnosta esimerkiksi ihmisten ruokalautaset.

Mehiläinen ei ole innokas pistämään ihmistä, ja se kuolee itse pistämisen jälkeen. Ampiainen voi pistää useita kertoja.

Ampiaispesiin havahdutaan usein loppukesästä, kun pesän pörrääjien määrä on kasvanut suureksi. Jos pesästä ei ole ihmisille tai kotieläimille vaaraa, niin pesälle ei tarvitse tehdä mitään. Pesä kuolee joka tapauksessa ennen talvea, ja vain ampiaiskuningatar talvehtii.

Kuningatarkaan ei jää pesään, eivätkä ampiaiset yleensä tee seuraavana vuonna pesää samaan paikkaan. Tyhjenneen pesän voi siis poistaa syksyllä huoletta.

ohdake

Mehiläisessä on yleensä oranssit raidat, eivätkä raidat ole kovin selvärajaisia. Mehiläisen keskivartalossa on karvoitusta. Kuvan mehiläisellä on kerättynä siitepölyä takajalkoihin, ja se näkyy vaaleina palloina.

Ihmisten ruoka kiinnostaa pesän hajottua

Ampiaisten tunkeilua ihmisten ruokien kimppuun lisää se, että pesän hajottua ampiaiset eivät enää saa toukkien tuottamaa makeaa nestettä.

Ampiaiset vievät toukilleen mm. muita hyönteisiä. Siksi ampiainen on kotipuutarhassa hyödyllinen, sillä se käyttää ravinnokseen myös tuhohyönteisiä. Pölyttäjänä ampiaisen merkitys on pieni, vaikka aikuiset ampiaiset pitävätkin medestä ja muista vastaavista nesteistä. Siksi niitä voi kiehtoa myös esimerkiksi avattu olutpullo.

Jos ampiainen istuu ruokapöytään, niin sitä ei kannata ryhtyä huitomaan. Huitominen voi voi saada ampiaisen pistämään. Parempi on vetäytyä hieman kauemmaksi ja odottaa ampiaisen poistumista.

Mehiläistarhaaja ei ole ampiaisten hävittämisen ammattilainen

Ampiaisiin liittyvät puhelut ovat tuttuja monille mehiläistarhaajillekin. Jotkut heistä suostuvat esimerkiksi pientä korvausta vastaan auttamaan häiriöksi olevan ampiaispesän hävittämisessä. Toiset taas voivat lainata mehiläishoitohaalarinsa ja antaa neuvoja, jotta ampiaisista häiriintynyt voi hävittää pesän itse turvallisesti.

Mutta mehiläistarhaaja on ennen kaikkea mehiläisten ammattilainen. Ampiaiset ovat tarhaajan näkökulmasta täysin eri asia. Ampiaispesien hävittämisen ammattilaisia ovat tuholaistorjujat.

Lisätietoja:

Tunnista ampiainen, mehiläinen ja kimalainen

WWF: Saimaannorppa voidaan parhaiten pelastaa yhteistyöllä

”Uhanalaisen saimaannorpan suojeluun löydetään parhaat keinot, kun niitä ovat miettimässä laajasti kaikki asiasta kiinnostuneet tahot. Keskustelua on käytävä tieteellisen tiedon pohjalta, ei tunnepitoisesti”, sanoi WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder Saimaan alueen kalastajien norppakokouksessa Savonlinnassa tiistaina.

WWF Suomen mielestä maa- ja metsätalousministeriön aikoinaan perustama, laaja-alainen norppatyöryhmä on paras paikka ratkaisujen etsimiseen.

”Työryhmä sai Sirkka-Liisa Anttilan ministerikaudella aikaan hyviä suojelutuloksia, ja ministeri Orpon olisikin pikaisesti kutsuttava se jälleen koolle”, pääsihteeri Rohweder sanoi.

”Ainoan kotoperäisen nisäkkäämme saimaannorpan suojelu on Suomen vastuulla ja meidän tulee olla norpasta ylpeitä. Halua suojeluun on valtavasti Saimaan alueella. Tästä kertoo muun muassa se, että WWF:n Olen norpan ystävä – en kalasta verkoilla  -diplomeja on tilattu runsaan kuukauden aikana jo yli 200 kappaletta”, pääsihteeri Rohweder kertoi.

”Vankka käsitykseni on myös, että norpan esiintyminen Saimaalla tuo monille mökkiläisille iloa ja lisää merkittävästi heidän viihtymistään.”

Vapaata verkkokalastusta pidetään ikimuistoisena nautintaoikeutena1900-luvun alusta peräisin olevin perustein 2010-luvun maailmassa. ”Kun meillä on tällainen oikeus, on myös muistettava velvollisuudet, kuten äärimmäisen uhanalaisen eläinlajin suojelu”, pääsihteeri Rohweder painottaa.

”WWF:n tavoitteena on pelastaa norppa sukupuutolta, mutta myös edistää kotimaisen kalan syöntiä. Nämä asiat voidaan sovittaa yhteen. Troolaus, norppaystävälliset rysät eivätkä katiskat ole uhka norpalle.”

”Verkkokalastuksen rajoittaminen elvyttää myös uhanalaisia lohikaloja, sillä yksi verkkokalastuksen ongelmista on alamittaisten kalojen jääminen pyydyksiin”, pääsihteeri Rohweder muistuttaa.

WWF:n mielestä kevätaikaista verkkokalastusta koskevat asetukset on otettava uuteen tarkasteluun. Tilastojen mukaan suojelualuerajauksen laajentaminen on vähentänyt saimaannorpan kuuttien kuolleisuutta huhtikuun puolenvälin ja kesäkuun lopun välisenä aikana, mutta nyt ongelmana on heinäkuun korkea kuuttikuolleisuus.

”Kuutteja kuolee edelleen yhtä paljon ja ne hukkuvat edelleen verkkoihin – nyt vain hieman myöhemmin”, pääsihteeri Rohweder toteaa.

Valkoposkihanhia pääkaupunkiseudulla jo yli 4 000

Valkoposki_medialle1.JPG, Valkoposki_medialle1.JPG, Valkoposki_medialle1

 

Kuvaaja: Markku Mikkola-Roos / SYKE

Helsingin ja Espoon puistonurmikoilla laiduntavien valkoposkihanhien kokonaismäärä kasvoi 13 prosenttia, mutta poikasten määrä sen sijaan väheni 17 prosentilla  vuodesta 2013. Suomen ympäristökeskuksen tutkijat laskivat yhteensä 4 036 valkoposkihanhea, joista poikasia oli 529 yksilöä.

Heinäkuun lopussa tehdyssä laskennassa havaittiin eniten hanhia Helsingin Suomenlinnassa (407 yksilöä), Arabianrannassa (329 yksilöä), Kaivopuistossa (282 yksilöä) ja Töölönlahdella (208 yksilöä). Espoossa eniten hanhia oli Tapiolan Otsolahdella (217 yksilöä).

Helsingin Vanhankaupunginlahden ja Espoon kannat kasvoivat eniten

Helsingissä poikueita havaittiin eniten Suomenlinnassa (29 poikuetta), Kaivopuistossa (26 poikuetta), Arabianrannassa (23 poikuetta), Töölönlahdella (19 poikuetta) ja Vanhankaupunginlahdella (13 poikuetta). Vanhankaupunginlahden osuus poikueista kasvoi selvästi aikaisemmista vuosista.

Espoossa havaittiin yhteensä 444 yksilöä ja 32 poikuetta, joista valtaosa laidunsi Otsolahdella ja Silkkiniityllä.

”Espoon osuus loppukesän valkoposkihanhimäärästä oli 11 prosenttia ja se kaksinkertaistui viime vuonna havaitusta jokakesäisten laskentojen pohjalukemasta. Länsiväylän pohjoispuolella hanhet keskittyvät Seurasaarenselän ja Laajalahden itäosan ranta-alueille”, kertoo vanhempi tutkija Markku Mikkola-Roos Suomen ympäristökeskuksesta.

Pääkaupunkiseudulla poikueiden kokonaismäärä (233 poikuetta) laski 26:lla viime vuodesta. Poikueiden keskikoko oli 2,2 poikasta. Vuosina 2006-2013 keskikoko on ollut 2,3. Kylmä alkukesä verotti sekä poikue- että poikasmääriä. Laskennoissa myös havaittiin aikaisempia vuosia enemmän yhden poikasen poikueita.

Kolmannes Itämeren valkoposkihanhista pesii Suomessa

Vuonna 2012 Itämerellä pesivän valkoposkihanhikannan suuruudeksi arvioitiin 9 500-12 500 paria. Valtaosa näistä pesii Suomessa ja Ruotsissa, joiden molempien maiden kannankooksi arvioitiin 3 500 – 5 000 paria.

Populaatiossa on lisäksi runsaasti pesimättömiä lintuja. Tänä vuonna pääkaupunkiseudulla pesimättömiä tai pesinnässä epäonnistuneita valkoposkihanhia oli yhteensä 2 900. Tanskan suurimmassa yhdyskunnassa pesimättömien lintujen määrä on arvioitu kolminkertaiseksi pesiviin nähden. Näiden lukujen perusteella arvioituna Itämeren kokonaiskanta on vähintään 50 000 yksilöä.

 

Valkoposkihanhi on vakiintunut lintulajistoomme

Valkoposkihanhia on esiintynyt Itämerellä jo 1910-luvulla, jolloin alkujaan luonnonvaraiset linnut ryhtyivät käyttämään Gotlannin ja Öölannin niittyjä muutonaikaisina kerääntymis- ja laidunalueinaan. Ensimmäinen pesintä todettiin Gotlannissa vuonna 1971 ja Virossa 1981. Tämän jälkeen kanta on kasvanut nopeasti ja saanut täydennystä arktista alkuperää olevista linnuista. Suomessa ensimmäinen valkoposkihanhipari pesi Inkoon saaristossa 1980-luvun alussa. Kesällä 1985 tavattiin Turussa pesivänä Skanssenista karannut valkoposkipari ja Helsingissä pesinnät luonnossa alkoivat vuonna 1989. Valkoposkihanhi on rauhoitettu luonnonsuojelulailla.
Valkoposkihanhet_2014_yhteensa_556

Valkoposkihanhien yksilömäärien jakaantuminen Espoossa ja Helsingissä 29.7.2014.

Valkoposkihanhet_2014_poikaset_556

Tämän kesän poikasten jakaantuminen Espoossa ja Helsingissä 29.7.2014.

Suomen sudenkorentoseura: Suomesta löytyi uusi sudenkorentolaji

Aeph_Paimio_3

Lajin erottaa sormusukonkorennosta kaksiväristen silmien ja keskiruumiin, sekä takaruumiin kuvioinnin perusteella. Kuvasta näkyvät päältä ruskeat silmät, yläosasta ruskea, alaosasta vaalea keskiruumis, ja takaruumiin kolmen viimeiset jaokkeen voimakkaat vaaleat kuviot, jotka eivät ole niin silmiinpistävät sormusukonkorennolla. Takaruumiin etuosassa sinistä väriä on vain yläpuolella. Kulku-ukonkorento Paimio Spurilanlampi 24.5.2014 Kuva: Reijo Vikman.

Paimiosta on löytynyt Suomessa uusi sudenkorentolaji, kulku-ukonkorento (Anax ephippiger). Laji havaittiin toukokuun lopulla.

Kulku-ukonkorento muistuttaa läheisesti sormusukonkorentoa, joka löydettiin Suomesta ensimmäisen kerran viime kesänä. Tämän takia lajinmääritys varmistui kaukaa otetusta valokuvasta vasta nyt myöhemmin kesällä.

– Ne ovat hyvin pitkälti samannäköisiä, ja kun kuvatkin olivat kaukaa otettuja ja epätarkkoja, niin ei ole ihan helppo määrittää lajia. Nyt lajinmääritys on varmennettu ulkomailta asti, kertoo Suomen sudenkorentoseuran puheenjohtaja Sami Karjalainen.

Kulku-ukonkorento elää vakituisesti Afrikassa ja Lounais-Aasiassa. Joinakin vuosina se voi vaeltaa pitkälle pohjoiseen, jos sääolot ovat sopivat. Joskus se on vaeltanut jopa Islantiin asti. Islannissa kulku-ukonkorento on ainoa havaittu sudenkorentolaji, ja Ruotsissa se on havaittu kolmesti.

Kulku-ukonkorennon havaitsivat sudenkorentoharrastajat Hanna Järvinen, Reijo Vikman ja Pekka Salmi. Harrastajien määrä on kasvanut Suomessa 2000-luvulla. Samana aikana on löydetty yhdeksän uutta sudenkorentolajia.

– Tässä on selvästi ilmastonmuutosta taustalla. Eteläiset lajit leviävät pohjoiseen, ja jotkut lajit ovat jo asettautuneet Suomeen vakituisesti, Sami Karjalainen sanoo.