Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Helsingin yliopiston tutkijat selvittivät täpläverkkoperhosen perimän

e528f6c3-2f18-4b87-8c7c-1d5a4a8cc4ea-main_image
Täpläverkkoperhonen. Kuva: Tari Haahtela
Täpläverkkoperhonen on maailman kolmas perhoslaji, josta on nyt käytettävissä sekä koko perimän emäsjärjestys että korkearesoluutioinen geneettinen kartta. Akatemiaprofessori Ilkka Hanski toivoo täpläverkkoperhosesta uutta integroidun biologian mallilajia.

Täpläverkkoperhonen on jo ennestään kansainvälisesti tunnettu ekologian ja evoluutiobiologian mallilaji, jonka populaatiobiologiaa on tutkittu Ahvenanmaalla yli 20 vuotta. Nyt lajista on tullut entistä merkittävämpi. Akatemiaprofessori Ilkka Hanskin johtama metapopulaatiobiologian huippuyksikön tutkimusryhmä Helsingin yliopistossa on sekvensoinut täpläverkkoperhosen koko perimän yhdessä kolmen Biotekniikan instituutin ryhmän kanssa.

Täpläverkkoperhosen noin 390 miljoonan emäksen mittainen perimä on ensimmäinen Suomessa sekvensoitu muun kuin viruksen tai bakteerin perimä. Täpläverkkoperhonen on silkkiperhosen ja kaposiiven jälkeen kolmas perhoslaji maailmassa, jolle on olemassa sekä koko perimän emäsjärjestys että korkearesoluutioinen geneettinen kartta. Kartta kertoo noin 16 000 geenin paikat lajin 31 kromosomissa.

Samalla on paljastunut, että perhosten kantamuodolla on 31 kromosomia – juuri niin kuin hyönteisten perinnöllisyyttä Helsingin yliopistossa aikoinaan tutkinut akateemikko Esko Suomalainen esitti.

Hämmästyttävintä on, että geenit näyttävät pysyneen samoissa kromosomeissa arviolta koko perhosten evoluution ajan – tai ainakin 140 miljoonaa vuotta, johon tutkimuksen aikaskaala rajoittuu.

– Tällaista ilmiötä ei ole löydetty juuri miltään muulta eliöryhmältä. Vielä hämmästyttävämpää on se, että vaikka perhosten evoluutiossa tapahtuu jonkin verran kromosomien yhdistymisiä, geenit pysyvät edelleen omilla kromosomin puoliskoillaan lajiutumisen jälkeenkin, tutkimuksessa mukana ollut ryhmänjohtaja Mikko Frilander Biotekniikan instituutista kertoo.

Alun perin ekologeista koostuva tutkimusryhmä panosti paljon perimän selvittämiseen, koska tavoitteena on yhdistää molekyylibiologista ja perimän tutkimusta ennestään vahvaan ekologiseen ja evoluutiobiologiseen tutkimukseen.

– Haluamme täpläverkkoperhosesta yhden uuden integroidun biologian mallilajin. Seuraava haaste on saada entistä useampi biologi kiinnostumaan tästä lajista, akatemiaprofessori Ilkka Hanski toteaa.

Pääosa sekvensoinnista tehtiin Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa Viikissä Petri Auvisen johdolla. Perimän kokoamisesta vastasivat Panu Somervuo metapopulaatiobiologian tutkimusryhmästä ja Leena Salmela tietojenkäsittelytieteen laitokselta. Geenien tunnistamisen ja niiden funktion ennustamisen teki Virpi Ahola metapopulaatiobiologian tutkimusryhmästä yhdessä bioinformatiikan professori Liisa Holmin ja Patrik Koskisen kanssa.

Täpläverkkoperhosen korkearesoluutioinen kytkentäkartta rakennettiin metapopulaatiobiologian huippuyksikössä työskentelevän Pasi Rastaan kehittämällä uudella työkalulla.

 

Täpläverkkoperhosen genomi julkaistiin Nature Communications sarjassa:

Ahola V, Lehtonen R, Somervuo P, Salmela L, Koskinen P, Rastas P, Välimäki N, Paulin L, Kvist J, Wahlberg N, Tanskanen J, Hornett E A, Ferguson L C, Luo S, Cao Z, de Jong M A, Duplouy A, Smolander O-P, Vogel H, McCoy R C, Qian K, Chong W S, Zhang Q, Ahmad F, Haukka J K, Joshi A, Salojärvi J, Wheat C W, Grosse-Wilde E, Hughes D, Katainen R, Pitkänen E, Ylinen J, Waterhouse R M, Turunen M, Vähärautio A, Ojanen S P, Schulman A H, Taipale M, Lawson D, Ukkonen E, Mäkinen V, Goldsmith M R, Holm L, Auvinen P, Frilander M J & Hanski I. The Glanville fritillary genome retains an ancient karyotype and reveals selective chromosomal fusions in Lepidoptera.

___________

Täpläverkkoperhosen perimän selvittäminen oli nelivuotinen projekti, jota rahoittivat Euroopan tiedeneuvosto ja Suomen Akatemia.

Linkit

Ranuan karhunpennulle nimeksi Jemma

10371680_777801952276513_5799163949153143927_n

Jemma-karhu Kuva: Marko Junttila/Ranuan eläinpuisto

Ranuan eläinpuistossa viime tammikuussa syntyneelle karhunpennulle on viimeinkin valittu nimi. Kevään ja kesän aikana n. 60 000 pientä ja suurta kävijää on käynyt ihastelemassa karhunpentua.

Kaikki ovat saaneet myös osallistua pennun nimeämiseen antamalla ehdotuksia joko eläinpuiston nettisivujen kautta, eri tapahtumissa kuten lasten messuilla, S-etutapahtumissa, erämessuilla tai paikan päällä Ranualla. Onpa ehdotuksia tullut myös entisvanhaisella kirjepostilla sekä puhelimitsekin. Kaiken kaikkiaan nimiehdotuksia on tullut 7 771 kpl.

Eläinpuistossa on järjestetty nimikilpailuja vuosien ajan ja pennun saama nimiehdotusten määrä oli kautta aikojen toiseksi suurin. Ylivoimainen ennätys tehtiin kuitenkin vuonna 2012, jolloin Ranzo sai huimat 33 000 nimiehdotusta.

Karhupennulle valikoitui nimeksi Jemma henkilökunnan raadin hyvin vaikean karsinnan tuloksena. Nimen haluttiin jollakin tapaa muistuttavan pennun vanhemmista Mallasta ja Jehusta. Raati myös halusi nimen olevan suomalainen. Jemma on nimenä mukavan kuuloinen, kansainvälisessä suussa toimiva, helposti kutsuttava ja myös pennulle mieleen painuva. Jemma ehdotuksia tuli 19 ja pääpalkinnon saaja jouduttiin siten arpomaan ja muut Jemma-nimeä ehdottaneet palkittiin myös eläinpuiston pääsylipuilla. Salme Vaarala Porvoosta oli arvonnassa onnekkain, joten häntä perheineen odottaa nyt luvattu palkintoviikonloppu Ranuan eläinpuiston uudessa Gulo Gulo –lomakylässä, sekä tietysti tutustuminen Jemman arkeen eläinpuiston puolella.

Hilla-nimi oli suosituin ja sitä oli ehdotettu 175 kertaa. Jos tämä olisi ollut äänestys määrän mukaan, olisi Ranuan eläinpuistossa nyt Hilla-niminen karhunpentu. Toiseksi eniten ehdotettu Jella-nimi oli ollut mielessä yli 107 henkilöllä. Nimi oli myös muodostettu karhunpennun vanhempien Mallan ja Jehun mukaan. Kolmanneksi eniten ääniä saivat nimet Alma ja Melli. Jälkimmäinen tarkoittaa latinaksi hunajaa. Muita suosittuja nimiä olivat Halla, Elli, Milla, Jalla, Meiju, Manta, Maisa, Nella ja Vili.

Muutoin nimiä oli taiteiltu paljon sanoista Ranua ( Ranu, Ranukka, Ranuli) ja Hilla ((Hillara, Hillatar, Hilla-nalle, Hillankukka). Paljon ehdotuksia tuli myös pennun käyttäytymisen ja luonteen perusteella (Höpö, Vikkelä, Vekkuli, Ihku)

Ranuan Jemma – karhunpentu painaa nyt yli 50 kiloa ja Jemma viettää aikaansa omassa aitauksessaan. Eläintenhoitajat käyvät yhä aitauksessa Jemmaa ruokkimassa ja pitämässä Jemmalle seuraa. Eläinpuiston ruskeakarhut menevät normaalisti talviunille marraskuun puolenvälin jälkeen.

WWF: Jääkarhun DNA eristettiin tassunjäljestä

Tracks 1

 

Kuvaoikeudet: Tom Arnbom / WWF-Canon

Tutkijat ovat ensimmäistä kertaa onnistuneet eristämään jääkarhun DNA:ta lumeen jääneestä tassunjäljestä. 

Geenitestaukseen erikoistuneen SPYGEN-yrityksen ranskalaiset tiedemiehet onnistuivat eristämään jääkarhun DNA:ta kahdesta aiemmin tänä vuonna kerätystä näytteestä. Näytteet kerättiin WWF-Canonin ja Norwegian Polar Institute -tutkimuslaitoksen matkalla Norjan Huippuvuorilla.

”Tulokset ovat erittäin mielenkiintoisia”, sanoo projektin vetäjä  Eva Bellemain SPYGENista. ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun DNA:ta on onnistuttu eristämään jääkarhun jättämästä jäljestä. Sen lisäksi, että jäljestä löytyi jääkarhun DNA:ta, oli siinä jäänteitä myös hylkeen ja lokin DNA:sta. WWF:n tutkimusryhmän tekemät havainnot todistavat, että kyseinen jääkarhu oli juuri tappanut hylkeen. Paikalla oli nähty myös lokki –  yksi tassunjälki paljasti siis kokonaisen tarinan.”

Arktisen alueen kaltaisessa muuttuvassa ympäristössä on erittäin vaikeaa saada ajantasaista tietoa alueen jääkarhupopulaatioiden koosta ja elintavoista, mikä taas vaikeuttaa lajin suojelua. Tällä hetkellä jääkarhuja seurataan satelliittikaulapantojen ja niihin kiinnitettävien kameroiden avulla. Nykyinen menetelmä on kuitenkin kallis ja hankala.

”Uusi menetelmä on hieno työkalu suojelubiologeille”, toteaa suojelujohtaja Jari Luukkonen WWF Suomesta. ”Käyttämällä tassunjäljestä eristettyä DNA:ta voidaan vähentää vaadittavia tutkimustoimenpiteitä merkittävästi ja tarkkailla jääkarhuja helpommin.”

Seuraavaksi tutkijat odottavat pääsevänsä analysoimaan tarkemmin jääkarhun DNA:ta ja etsimään sen avulla lisää tietoa tästä uhanalaisesta eläimestä. Tutkijat selvittävät myös, voisiko samaa tutkimusmetodia käyttää muiden harvinaisten ja haastavissa olosuhteissa elävien lajien tutkimiseen.

”Tulokset osoittavat, että pitkäjänteinen työ arktisella alueella tuottaa tulosta”, Luukkonen kommentoi.

WWF Suomi on mukana arktisen alueen suojelussa muun muassa työskentelemällä aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja kotimaisten arktisten lajien tilan parantamiseksi. Lisäksi WWF toimii sen hyväksi, että esimerkiksi kaivosteollisuus tai muu luonnonvarojen hyödyntäminen ei vaaranna arktisen luonnon monimuotoisuutta tai vahingoita ympäristöä. Noin 40 miljoonan neliökilometrin suuruisella arktisella alueella on suuri merkitys koko maapallon luonnon monimuotoisuudelle, ja sitä onkin kuvattu viimeiseksi laajaksi, turmeltumattomaksi ekosysteemiksi maailmassa.

:VÄITÖS: Ansarijauhiainen – tuleeko kasvihuonetuholaisesta pohjoisen uusi vieraslaji?

Foto Trialeurodes

Kasvihuoneviljely parantaa ansarijauhiaisten mahdollisuuksia levitä vieraslajiksi pohjoiseen luontoon, selviää uudesta väitöstutkimuksesta. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT:n tutkija Irina Ovcarenko on selvittänyt väitöskirjassaan ansarijauhiaisen geneettistä monimuotoisuutta ja ekologiaa Suomessa.

Tutkimuksen perusteella voidaan suunnitella uusia, aiempaa tehokkaampia torjuntamenetelmiä, joilla vältetään ansarijauhiaisen aiheuttamia satovahinkoja kasvihuoneviljelyssä.

Ansarijauhiainen (Trialeurodes vaporariorum) on yleinen ja laajalle levinnyt tuhohyönteinen, jota on esiintynyt Suomessa jo 1920-luvulta lähtien. Se ei kuulu Suomen alkuperäiseen eläimistöön, mutta selviää talvehtimalla kasvihuoneissa.

– Geenitutkimukset osoittivat, että sama ansarijauhiaispopulaatio selviytyy suurimmassa osassa tutkituista kasvihuoneista kaksikin vuotta. Ympärivuotista kasvihuoneviljelyä harjoittavien viljelijöiden tulisikin hävittää ansarijauhiaiset sekä satokasveista että kasvihuonetiloista ennen uusien kasvien istuttamista, Ovcarenko sanoo.

Ansarijauhiaiset selviävät hyönteismyrkytyksistä

Ovcarenkon tutkimus osoitti, että suomalaisissa kasvihuoneissa elävien ansarijauhiaisten geneettinen monimuotoisuus on alhaisempi kuin kreikkalaisten populaatioiden, jotka selviytyvät koko vuoden myös kasvihuoneiden ulkopuolella. Ansarijauhiaisten geneettinen monimuotoisuus on alhainen myös maailman mittakaavassa tarkasteltuna, mikä johtaa yleensä sopeutumiskyvyn heikkenemiseen. Ansarijauhiaisten on kuitenkin havaittu toipuvan hyönteismyrkytyksistä. Paikallisista populaatioista löytyy myös hyvää geneettisen monimuotoisuuden tasoa.

– Oli yllättävää havaita keskimääräistä tai hyvää geneettisen monimuotoisuuden tasoa eikä minkäänlaisia merkkejä haitallisesta geneettisestä pullonkaulatilanteesta niissäkään kasvihuoneissa, joihin istutetaan joka vuosi uudet kasvit ja hyönteismyrkyt aiheuttavat merkittävää kuolleisuutta ansarijauhiaispopulaatioissa, Ovcarenko sanoo.

Alhainen geneettinen monimuotoisuus ei ole myöskään alentanut Suomen jauhiaispopulaation sopeutumiskykyä eikä sen mahdollisuuksia levitä vieraslajiksi. Ansarijauhiainen on kaikkiruokainen kasvissyöjä, joka voi myös erikoistua ruokailemaan tietyillä kasvihuoneiden viljelykasveilla. Tutkimuksissa havaittiin merkkejä siitä, että ansarijauhiaiset ovat erikoistumassa ruokailemaan tomaatilla ja kurkulla, Suomen kasvihuoneissa yleisimmin viljellyillä kasveilla.

– Kun samoja kasveja viljellään jatkuvasti, tuhohyönteisillä on hyvät mahdollisuudet erikoistua. Jos erikoistuneita kantoja muodostuu, hyönteisten määrä ja satovahingot voivat kasvaa, Ovcarenko arvelee. Toistaiseksi ansarijauhiaiset kuitenkin valitsevat ravintokasveikseen mieluiten luonnonkasveja, mikä voi edistää niiden leviämistä luontoon keväisin.

– Ansarijauhiaiset voivat hyödyntää kesällä useita luonnonkasveja ja avomaan viljelykasveja. Sama populaatio voi myös palata luonnon kasveilta kasvihuoneeseen, kun sinne istutetaan syyskesällä uudet taimet, Ovcarenko huomauttaa.

Biologinen torjunta kannattaa

Tutkimuksessa havaittiin, että suomalaisten ansarijauhiaisten vastustuskyky paljon käytetylle hyönteismyrkylle, pymetrosiinille, vaihtelee merkittävästi eri populaatioiden välillä. Ovcarenko suositteleekin, että tuholaisten torjunta aloitetaan tiiviillä tarkkailulla, jotta tuholaiset havaitaan aikaisessa vaiheessa. Jokaisessa kasvihuoneessa tulisi ylläpitää myös tuholaisista vapaita tiloja. Tulosten mukaan biologinen torjunta kannattaa, sillä silloin tuholaisten herkkyys torjunta-aineille säilyy, kun taas niissä kasvihuoneissa, joissa hyönteismyrkkyjä on käytetty useita vuosia, havaittiin merkkejä vastustuskyvystä torjunta-aineille.

Tärkein tekijä satovaurioiden vähentämisessä ja leviämisen estämisessä on yhteistyö ja torjuntamenetelmien yhtenäistäminen seuduilla, joilla kasvihuoneita on paljon. Tutkimus on jo motivoinut viljelijöitä keskinäiseen tiedonvaihtoon ja tarkkailemaan ansarijauhiaisia myös peruna- ja mansikkaviljelyksillä.

– Yhteistyöllä päästään kestäviin torjuntamenetelmiin. Tuholaisten leviäminen voidaan estää yhtenäistämällä tarkkailua, torjuntamenetelmiä ja sadon käsittelyä kasvihuoneviljelijöiden kesken, Ovcarenko neuvoo.

Irina Ovcarenkon ekologian ja evoluutiobiologian alaan kuuluva väitöskirja “The role of agroecosystems for invasion of a generalist herbivore” tarkastetaan Jyväskylän yliopistossa 12.9.2014 kello 12.00. Vastaväittäjänä on apulaisprofessori Shai Morin Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta ja kustoksena dosentti Leena Lindström Jyväskylän yliopistosta.

SEA LIFE YLPEÄNÄ ESITTÄÄ: Rakkauden hedelmä on minikokoinen ”Nemo”

df76a3c7-4e85-4195-b644-813f61d18dec-main_image
Emman ja Kamun iltatähdellä on tällä hetkellä mittaa noin 15 millimetriä ja se on siirretty yleisön nähtäville omaan akvaarioon. Kyljen toinen valkoinen raita katoaa, kun kala kasvaa aikuiseksi.
25.8.2014. Eläkeiässä oleva vuokkokalapariskunta, Emma ja Kamu, yllättivät alkuvuonna Sea Lifen henkilökunnan ryhtymällä kutupuuhiin. Ällistyttävää tapauksessa oli, että edellisestä kalapariskunnan perheenlisäysyrityksestä oli kulunut kymmenkunta vuotta ja lisääntymistä ei pidetty enää mahdollisena.

”Emma ja Kamu ovat viettäneet yhdessä jo 20 vuotta. Ne ovat mahdollisesti maailman vanhin tunnettu korallikalapariskunta. Uskomatonta, että ne intoutuivat vielä kutemaan tuossa iässä”, ihmettelee Sea Lifen intendentti , meribiologi Markus Dernjatin.

Vuokkokalat voivat tuottaa luonnossa elämänsä aikana tuhansia jälkeläisiä, joista keskimäärin vain pari selviää lisääntymisikäiseksi. Akvaariossa haasteena on erityisesti poikasten ruokinta. Valmisruuat eivät kelpaa, vaan menestys vaatii kokonaisen elävän ravintoketjun hallinnan mikroskooppisista leväsoluista hädin tuskin silminnähtäviin rataseläimiin, joilla poikasia ruokitaan neljä, joskus viisi kertaa päivässä.

Emman ja Kamun tempaus sai paljon mediahuomiota ja poikasten kasvatusta toivottiin monelta taholta. Valitettavasti hädin tuskin parin millimetrin mittaiset poikaset ovat haastavia pitää hengissä. Sea Lifen henkilökunta rakensi pikapikaa kasvatusaltaan ja erityisen poikasimurin, jolla noin viikko kudun jälkeen kuoriutuneista poikasista saatiin osa talteen.

a66854c7-8006-41e4-9a15-12b7b7035da2

 

Emma ja Kamu saapuivat Suomeen 90-luvun alussa ja ne ovat viettäneet yhdessä ennätykselliset 20 vuotta. Kamun tunnistaa valkoisista hampaista.

”Vauvaimuri toimi ja lopulta poikasaltaassa uiskenteli parisenkymmentä läpikuultavaa kalatoukkaa. Projektin kannalta tämä oli kuitenkin heikko alku, sillä toivoimme että poikasia olisi tullut huomattavasti enemmän. Poikasten hävikki on suuri erityisesti ensimmäisinä elinpäivinä. Lisäksi poikaset aloittivat jo melko pienenä sisarustensa höykyttämisen sillä seurauksella, että vain yksi poikanen jäi lopulta henkiin. Seuraavalla kerralla jokainen poikanen sijoitetaan omaan akvaarioonsa kasvamaan.”

”Taloudellisesti tai ajankäytöllisesti tässä projektissa tuskin oli paljoakaan järkeä, mutta tulihan tästä hyvä mieli ja toisaalta opimme taas paljon uutta kalojen kasvattamisesta. Tapaus nostaa Sea Lifessä viljeltyjen merikalalajien määrän kymmeneen, esimerkiksi haita on kasvatettu jo reilusti yli 200 yksilöä. Hyvänä uutisena vuokkokalapienokaisen kannalta voidaan pitää, että eräs akvaarioharrastaja on luvannut lahjoittaa sille kodiksi akvaariossa syntyneen merivuokon”, iloitsee Dernjatin.

Lempäälästä löytyi vaarallista taigapunkkia

taigapunkki_Ixodes_persulcatus_tot

Turun yliopiston puutiaistutkijat ovat löytäneet Pirkanmaalta Lempäälästä taigapunkkia eli Siperian puutiaista (Ixodes persulcatus). Etsinnöistä huolimatta puutiaista ei ole vielä löydetty Varsinais-Suomesta. Taigapunkki levittää sekä borrelioosia että aivokuumetautia.

Taigapunkki on toinen Suomessa esiintyvä puutiaislaji, jonka tiedetään levittävän puutiaisaivokuumetta. Sen on todettu kantavan siperiantyypin Tick-Borne Encephalitis eli TBE-virusta, jonka aiheuttama aivokuumetauti on vakavampi kuin yleisen puutiaisen (I. ricinus) kantaman eurooppalaisen tyypin TBE-viruksen aiheuttama tauti. Lisäksi taigapunkki levittää borrelioosia aiheuttavaa Borrelia-bakteeria kuten yleinen puutiainenkin.

Taigapunkki on itäinen laji. Sitä on löydetty Venäjän Karjalasta jo 1950-luvulla. Nykyään tiedetään lajin runsastuneen, ja sen esiintymisalue on laajentunut ulottuen aina Laatokan rannalle, Sortavalaan asti.

Taigapunkin esiintymisalueet Suomessa ovat hyvin yksittäisiä, joskin myös systemaattinen kartoitus on ollut vajavaista. Aikaisemmin taigapunkkia on löydetty viideltä paikkakunnalta; Pohjois-Karjalan Ilomantsin ja Kainuun Kuhmon lisäksi Pohjois-Pohjanmaalta Simosta sekä Pohjanmaalta Kokkolan rannikolta ja Närpiöstä.

Taigapunkki ja tavallinen puutiainen muistuttavat toisiaan hyvin paljon. Niiden erottamiseen pienistä rakenteen yksityiskohdista tarvitaankin mikroskooppia. Elintavoiltaan molemmat lajit ovat myös samankaltaisia.

Molempien lajien isäntäeläiminä toimivat nisäkkäät ihminen mukaan luettuna. Parhaiten kumpikin laji viihtyy kosteissa elinympäristöissä kuten lehdoissa ja mustikkavaltaisissa elinympäristöissä, joista löytyy myös niiden isäntäeläimiä.

Taigapunkin on todettu selviytyvän yleistä puutiaista paremmin kylmissä ja karuissa olosuhteissa.

Varsinais-Suomessa taigapunkkia on etsitty sekä ”lakanaa vetämällä” että yhteistyössä paikallisen Kakskerran Erä -metsästysseuran kanssa. Kaadettujen metsäpeurojen korvien puutiaisia koskevassa tutkimuksessa (Omar Badawieh: Puutiaisia korvissa, opinnäytetyö / Turku AMK) löydettiin vain yleistä puutiaista eli I. ricinus-lajia. Etsinnöistä huolimatta Varsinais-Suomesta ei taigapunkkia ole löytynyt.

Puutiaisten varhaisemmat vaiheet, toukat ja nymfit käyttävät pienikokoisimpia isäntäeläimiä, kuten hiiriä, myyriä ja jäniksiä, mutta lisääntymiskykyiset aikuiset ovat tavallisimpia suuremmilla ja laajalti liikkuvilla lämminverisillä, kuten metsäkauriilla, hirvellä ja supikoiralla, jotka taas ovat eri syistä merkittävästi lisääntyneet maassamme.

Valkoselkätikoilla hyvä pesimävuosi

valkoselkätikka

Metsähallituksen, WWF Suomen ja lintutieteellisten yhdistysten valkoselkätikkaseurannoissa löytyi yli 180 parireviiriä, joilta varmistui 119 pesintää. Seurannoissa löydettiin lisäksi kymmeniä yksittäisiä havaintopaikkoja, joista monet voivat muodostua erittäin uhanalaisen lajin pesimäreviireiksi.

“Pesimäkausi venyi ennätyksellisen pitkäksi, sillä emot hoivasivat maastopoikueitaan vielä kesä-heinäkuun vaihteessa aikaisimpien poikueiden ollessa maastossa jo 6.5. lähtien. Leuto talvi epäilemättä helpotti tikkojen elämää, mutta kylmä kevät ja alkukesä hyydyttivät pesimävirettä maan eteläosia lukuunottamatta”, toteaa suunnittelija Timo Laine Metsähallituksen Etelä-Suomen luontopalveluista.

Valkoselkätikkojen pesimäalueet painottuivat edelleen vahvasti maan itä- ja kaakkoisosiin. Varmistettuja pesintöjä löytyi eniten Etelä-Karjalasta (43). Muut löytyivät Pohjois-Karjalasta (25), Etelä-Savosta (16), Päijät-Hämeestä (12), Keski-Suomesta (9),  Kymenlaaksosta (5), Pirkanmaalta (3), Pohjois -Savosta (3), Uudeltamaalta (1), Kanta-Hämeestä (1) ja Pohjanmaalta (1).

“Pesimäaikaisten parireviirien yhteismäärä lisääntyi parilla kymmenellä viime vuoteen verrattuna. Reviirejä ja yksittäisten lintujen elinpiirejä löytyi myös monilta paikoilta eteläisen levinneisyysalueen ulkopuolelta aina Kainuuta ja Etelä-Lappia myöten”, Laine kertoo.

Valkoselkätikka tarvitsee lehti- ja lahopuustoista metsää sopivan hyönteisravinnon löytämiseksi. Parhaimmat elinympäristöt vähenivät merkittävästi tehokkaan metsätalouden seurauksena , mutta nykyisin valkoselkätikkakanta on elpymässä ja vahvistumassa aktiivisen suojelun, elinympäristöjen hoidon ja idästä muuttaneiden tikkojen ansiosta.

“Suomen kanta on kuitenkin edelleen erittäin uhanalainen ja vaatii aktiivista seurantaa ja suojelutoimia selviytyäkseen”, Laine muistuttaa.

Valkoselkätikkaseurannoissa tarkastetaan lajin tunnettuja esiintymisalueita ja kartoitetaan uusia elinympäristöjä. Suomen lintuharrastajat ansaitsevat suuren kiitoksen, sillä monet uudet elinpiirit löydetään harrastajilta satujen tietojen ja vihjeiden perusteella.

Korkeasaari juhlii viikonloppuna 125-vuotissynttäreitä

14354164878_81854ea571_z

Kotkanpoikasia emonsa kanssa. Kuva: Kirsi Pynnönen-Oudman / Korkeasaari

Korkeasaaren eläintarha on tänä vuonna juhlistanut 125-vuotista taivaltaan. Juhlavuosi huipentuu syntymäpäiviin viikonloppuna 23.-24. elokuuta. Historian esittelyn ohessa eläintarha katsoo tulevaisuutta kohden. Juhlan kunniaksi nähdään teatteriesityksiä, kuullaan musiikkia ja muistellaan kokemuksia eläintarhasta vuosien varrelta. Eläimille voi viedä lahjoja lahjalistan perusteella.

Korkeasaaren teatterin esitysten välissä yleisöllä on mahdollisuus tarttua mikkiin ja kertoa Korkeasaari-muistoistaan Pukin puiston juhlateltassa. Lauantaina Helsingin kaupungin henkilöstö- ja sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen sekä virkaatekevä eläintarhan johtaja Eila Ratasvuori onnittelevat 125-vuotiasta eläintarhaa.

Jamkids-musiikkikoulun jammailusessioissa lapset saavat iloa uuden oppimisesta ja yhdessä soittamisesta. Karhulinnalla on askartelupaja ja akustiset musiikkiesitykset viihdyttävät asiakkaita HOK-Elannon pisteellä.

Korkeasaaren työkoneisiin pääsee tutustumaan työntekijän opastuksella. Koko ohjelma ja eläinten lahjalista ovat luettavissa Korkeasaaren sivuilla. Tapahtuman ajan Korkeasaarella on normaalit lipunhinnat.

Suojelualueet hidastavat ilmastonmuutoksen haitallisia linnustovaikutuksia

476b5c52-e12d-48f7-b667-12b3812e6834-main_image
Mustaviklo avosuolla. (Kuva: Petri Ahlroth)
Suomen ympäristökeskuksen SYKEn ja Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tuoreen tutkimuksen mukaan suojelualueet hillitsevät ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia suojelullisesti merkittävien lintulajien kantoihin. Tutkimuksen mukaan avosoiden ja tuntureiden lajit taantuvat kun puolestaan kosteikko- ja eteläiset metsälajit levittäytyvät kohti pohjoista. Havaitut lajimäärien muutokset 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010 olivat ilmastonmuutosskenaarioihin perustuvien ennusteiden mukaisia.

Tutkimuksessa verrattiin 90 suojelullisesti merkittävän metsä-, suo-, kosteikko- ja tunturilintulajin levinneisyysalueiden muutoksia Suomessa lintuatlasten perusteella 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010. Lajien määrät säilyivät korkeampina alueilla, joissa on runsaasti luonnonsuojelualueita verrattuna vähän suojelualueita sisältäviin seutuihin. Tutkimus vahvistaa luonnonsuojelualueiden keskeisen merkityksen pyrittäessä hillitsemään ilmastonmuutoksen haitallisia vaikutuksia luonnon monimuotoisuuteen,” toteaa johtava tutkija Raimo Virkkala Suomen ympäristökeskuksesta.

Tutkimuksen perusteella avosoiden (esimerkiksi monet kahlaajat, kuten mustaviklo ja suokukko) ja tuntureiden (kiiruna ja pulmunen) suojelullisesti merkittävien lajien määrät olivat pienentyneet ja kosteikkojen (kaulushaikara ja ruskosuohaukka) lajien määrät kasvaneet tutkimusruuduissa. Eteläiset lajit olivat ylipäätään levinneet ja pohjoiset lajit vetäytyneet pohjoiseen. Kosteikoilla suurin osa lintulajeista on eteläisiä, kun taas avosoiden ja tuntureiden lajit ovat pohjoisia. Metsissä etelä- ja keskiboreaalisella vyöhykkeellä (Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan–Kainuun alueella) lajimäärät olivat pienentyneet mutta pohjoisboreaalisella (Lapissa) vyöhykkeellä kasvaneet, mikä johtui eteläisten metsälajien (palokärki ja puukiipijä) levittäytymisestä pohjoiseen.

Uusimmat tutkimustulokset havaituista muutoksista 1970–80-luvuilta vuosiin 2006–2010 ovat ilmastonmuutoksen vaikutuksia kuvaavien ennusteiden mukaisia. Aiemmin on tutkittu näiden lajien ennustettuja levinneisyysmuutoksia vuosiin 2051–2080, ja ennusteiden mukaan kaikkien muiden lajien paitsi kosteikkolintujen kannat tulevat maassamme pienenemään. Lajien myös ennustettiin taantuvan voimakkaammin sellaisilla alueilla, joissa on vähän luonnonsuojelualueita kuin runsaammin suojelualueita sisältävillä seuduilla.

Tutkimus perustui vuosina 1974–79, 1986–89 ja 2006–10 toteutettuihin Suomen lintuatlaskartoituksiin, joissa havainnoitsijat keräsivät tietoa kustakin pesivästä lintulajista 10 x 10 km:n ruuduittain. Aineiston keräämiseen osallistui tuhansia lintuharrastajia. Lintuatlaksen toteutuksesta vastasi Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus. ”Vapaaehtoisten lintuharrastajien mittavan maastotyön ansiosta saadaan merkittävää tietoa linnustonmuutoksista ilmaston lämmetessä”, kertoo intendentti Aleksi Lehikoinen Luomuksesta. Tutkimuksessa metsä-, suo-, kosteikko- ja tunturilajit liitettiin kunkin elinympäristön esiintymiseen SYKEn Corine Land Cover -maanpeiteaineiston avulla.

Tutkimus julkaistiin kansainvälisessä Ecology and Evolution -julkaisusarjassa, ja se kuului osana Suomen Akatemian ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja hallintaa käsittelevän FICCA-tutkimusohjelman Assessing limits of adaptation to climate change and opportunities for resilience to be enhanced (A-LA-CARTE) -hankkeeseen.

Julkaisu: Virkkala, R., Pöyry, J., Heikkinen, R.K., Lehikoinen, A., Valkama, J. 2014: Protected areas alleviate climate change effects on northern bird species of conservation concern. – Ecology and Evolution 4:2991-3003

Saimaannorppakannan koossa ei havaittu muutoksia

saimaannorppa

Metsähallituksen luontopalvelut on analysoinut saimaannorppakannan nykytilan.  Lumettoman talven vuoksi ei pesäaineistolla voitu arvioida talvikannan tarkkaa kokoa. Arviot syntyvyydestä, synnyttäjien määrästä ja kuolleisuudesta viittaavat siihen, että norppakannassa ei tapahtunut merkittävää muutosta vuoden 2013 aikana.

Saimaannorppakannan vuosittainen kokoarvio tehdään talvipesien määrän ja sijainnin avulla, jolloin arvioidaan talvehtineiden aikuisten norppien määrä. Talvella 2013–2014 ei Saimaalla lumen puutteen vuoksi ollut yhtään luonnonkinospesää. Vastaavaa ei ole aiemmin koettu norppakannan yli 30-vuotisen seurannan aikana. Yleensä vuositason muutokset norppakannassa ovat 5–10 yksilöä ja näin pienen muutoksen arviointi vaatii tarkan pesälaskennan, toteaa ylitarkastaja Tero Sipilä.

Onneksi apukinokset auttoivat etenkin synnyttäviä naaraita ja suurin osa kuuteista pelastui. Metsähallitus tarkisti vapaaehtoisten kanssa keväällä keskeisimmät pesimäalueet, ja 2014 syntyneiden kuuttien määräksi arvioidaan 61 yksilöä, joista 56 syntyi ihmisten tekemiin pesäkinoksiin. Syntyvyys vastaa aiempien vuosien syntyvyyttä (62 kpl 2013 ja 61 kpl vuonna 2012).

Saimaalla arvioidaan olevan edelleen noin 87 synnytyskykyistä norppanaarasta. Ottaen huomioon vuoden 2013 kuolleisuusarvion Metsähallituksen norppatutkijat arvioivat kannan koon pysyneen suurin piirtein ennallaan, vähän yli 300 yksilössä.

Saimaannorpan suojelustrategian tavoitteena on, että norppakanta kasvaa vähintään 400 yksilöön vuoteen 2025 mennessä. Saimaannorpan kannan uhkatekijöitä ovat kuolemat kalanpyydyksiin, ilmaston lämpeneminen, kannan pienuus ja hajanaisuus sekä lisääntymisen häiriintyminen. Käynnissä oleva laaja Saimaannorppa-LIFE-hanke edistää saimaannorpan suojelua ja lajin suotuisan suojelutason saavuttamista monipuolisten toimenpiteiden avulla.

Lisätietoja:

www.metsa.fi/saimaannorppa