Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Ympäristöministeriö: Saimaannorpan pesien kinostus Paras luontoteko 2013-2014

Paras luontoteko 2013-2014 -kilpailun voitto meni saimaannorpan pesien turvaksi vapaaehtoisvoimin tehdylle lumikinostustyölle. Lasten luontokasvatus sai kunniamaininnan.

Ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen onnitteli Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) Suomen komitean valitsemaa voittajaa. “Saimaannorpan hyväksi tehty työ on hyvä esimerkki vapaaehtoistyöstä, jota suomalaiset tekevät uhanalaisten lajien suojelemiseksi. Vapaaehtoisten rooli on erittäin tärkeä myös lajiston seurannassa ja lajien uhanalaisuuden arvioinnissa täydentämässä viranomaisten tekemää työtä”, sanoo ministeri Grahn-Laasonen, joka palkitsee voittajan IUCN:n uhanalaisten lajien Punaisen kirjan 50-vuotisjuhlassa tänään.

“Saimaan ranta-asukkaana olen seurannut norppia ja ollut mukana kannan seurannassa vapaaehtoisena pesälaskijana kaksikymmentä vuotta. Kinosten kolaaminen oli hieno norppien kuuttien pelastustyö. Olin mukana luomassa 28 apukinosta norpalle ja jokaisen niistä norpat löysivät”, kertoo Paras luontoteko -palkinnon vapaaehtoisen puolesta vastaanottanut Risto Eronen Puumalasta.

Vapaaehtoiset elintärkeitä lajien suojelussa

Talvi 2014 oli Saimaalla poikkeuksellisen vähäluminen eikä norpan tarvitsemia lumikinoksia syntynyt. Kinospesä on norpan lisääntymiselle välttämätöntä. Suurin osa vapaaehtoisista kolaajista oli norpan kohtalosta huolestuneita paikallisia asukkaita, mökkiläisiä tai eri järjestöjen jäseniä. “Ilman vapaaehtoisia työ ei olisi onnistunut. Työ saatiin myös nopeasti käyntiin vapaaehtoisten voimin”, kiittää Saimaannorppa-LIFE-hankkeen vetäjä Raisa Tiilikainen Metsähallituksen luontopalveluista.

Työ tuotti tulosta: vuoden 2014 kevään 64 kuutista 59 syntyi norppanaaraan apukinosten suojaan kaivamassa pesässä. Norpan pesäpoikasista selviää lumettomina talvina noin 50-70 %, kun apukinosten ansiosta yli 80 % jäi eloon. Toistasataa vapaaehtoista teki kahden viikon aikana yhteensä 169 työpäivää eli kahdeksan kuukauden työpanoksen. Kinoksia kolattiin 240.

Työn alustavat tulokset ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolellakin. Ilmastonmuutoksen haittojen torjumiseen löytyi uusi, yksikertainen ja kekseliäs ratkaisu.

Paras luontoteko palkittiin luontokuvaaja Heikki Willamon valokuvateoksella.

Kunniamaininta lasten luontokasvatukselle

Kilpailun raati, Suomen IUCN-komitea halusi antaa kunniamaininnan Koulumetsät arvoonsa -yhteistoimintahankkeelle ja Taipalsaaren päiväkoti Metsäpolulle lasten luontosuhteen luomisesta ja vahvistamisesta.

IUCN on maailman suurin ja vanhin ympäristöjärjestö. Se etsii ratkaisuja ympäristö- ja kehityskysymyksiin yhdessä valtioiden, kansalaisjärjestöjen, YK:n alajärjestöjen, yritysten ja kuntien kanssa. Suomalaisia jäseniä ovat ympäristöministeriö, Suomen luonnonsuojeluliitto, Natur och Miljö, WWF Suomi, BirdLife Suomi ja Suomen riistakeskus.

Lisää aiheesta:

IUCN – Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (www.iucn.org):
http://www.iucn.org/

Suomen IUCN-komitea (ym.fi/iucn):
http://www.ym.fi/fi-FI/Kansainvalinen_yhteistyo/Suomen_IUCNkomitea

Saimaannorppa (www.metsa.fi/saimaannorppa):
http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/luonnonsuojelu/lajitjaluontotyypit/uhanalaisetelaimet/Saimaannorppa/Sivut/Saimaannorppa.aspx

Koulumetsähanke (pdf):
http://www.sll.fi/mita-me-teemme/ymparistokasvatus/koulumetsat/liitetiedostot/Koulumetsat%20arvoonsa%20ESITE.pdf

Suomessa eli villisikoja jo kivikaudella

86332579-5368-4ea2-ab6d-f4af8a319d06-main_image
Villisikapesue Luonnontieteellisen museon Maailman luonto -näyttelyssä. Kuva: Marika Turtiainen / Luomus
Helsingin yliopiston tutkijaryhmä on selvittänyt, että villisikoja on ollut Suomessa jo kivikaudella. Arkeologisten luulöytöjen perusteella villisikoja on elänyt maassamme ainakin noin 8800–7900 vuotta sitten. Tähän asti on oletettu, että villisika olisi levinnyt Suomeen Virosta ja Venäjältä vasta 1950-luvulta alkaen.

Tutkijaryhmän havainnot perustuvat muinaisten luulöytöjen radiohiiliajoituksiin. Pelkän arkeologisen löytöyhteyden perusteella luiden iästä ei usein voida olla varmoja. Askolasta ja Joutsasta löydetyistä sian luista teetettiin tarkan iän varmistamiseksi radiohiiliajoitus AMS- menetelmällä Helsingin yliopiston Ajoituslaboratoriossa.

Tutkimuksissa varmistui, että Askolan ja Joutsan villisianluut ovat 8800–7900 vuoden takaa. Aiemmin Vantaalta löytynyt luu on samalta ajalta.

Nykyisin Suomen ilmasto ei ole suotuisa villisioille aivan eteläosia lukuun ottamatta. Syynä on lähinnä talven kylmyys ja paksu lumipeite, joka vaikeuttaa ravinnonsaantia.

Sikojen luut ovat hyvin harvinaisia Suomen kivikautisissa aineistoissa, ja niiden kohdalla on yleensä epäilty asuinpaikkakerrostumien sekoittumista. Tämän vuoksi on ajateltu, ettei villisikoja olisi elänyt Suomessa edes silloin, kun se ilmaston ja kasvillisuuden perusteella olisi ollut mahdollista.

Ajoitusten myötä on selvää, että villisikoja on pyydetty Suomessa kivikaudella.

Villisian_luu_Ukkonen_et_al_Fig_1

 

Villisian kämmenluun palanen kivikautiselta asuinpaikalta Joutsasta. Ikä noin 8800 vuotta. Kuva: Museovirasto / Kristiina Mannermaa

– Villisika on ollut suosikkipyyntikohde ja tärkeä osa elinkeinoa kaikilla alueilla, joilla se on elänyt runsaana. Jos villisika olisi ollut yleinen, se näkyisi arkeologisissa luuaineistoissamme. Pienistä määristä ei jää paljon merkkejä vuosituhansien päähän, kertoo arkeologi Kristiina Mannermaa Helsingin yliopistosta.

Villisika ei muodostanut pysyvää kantaa Suomeen eikä se esiinny arkeologisissa aineistoissa myöhempinä jaksoina.

– Meistä on todennäköistä, että ihminen esti sian vakiintumisen tänne levinneisyyden äärirajoille – aivan kuten lähivuosikymmeninä. Viime aikoina sadan yksilön vuosipyynti on riittänyt estämään sian levittäytymisen. Sikaa on voitu metsästää muun pyynnin yhteydessä silloinkin, kun se on ollut vähälukuinen, toteaa riistaeläintutkija Petri Nummi.

Villisikatulokset julkaistiin 26.11.2014 The Holocene -julkaisussa. Tutkimusryhmään kuuluvat paleontologi Pirkko Ukkonen, arkeologi Kristiina Mannermaa ja riistaeläintutkija Petri Nummi Helsingin yliopistosta.

Ukkonen, P., Mannermaa, K. & Nummi, P. 2014. New evidence of the presence of wild boar (Sus scrofa) in Finland during Early Holocene. Dispersal restricted by snow and hunting? The Holocene. Online. DOI: 10.1177/0959683614557575

Naaleilla ei mene hyvin

Arcticfox-3

 

Kuvaaja: Michael Haferkamp

Metsähallituksen Lapin luontopalvelut on tehnyt naaliseurantaa 1990-luvun lopulta lähtien. Tämän vuoden naalien pesätarkastuksissa ei havaittu merkkejä naaleista. Suomessa viimeisin naalinpesintä on todettu vuonna 1996.

Metsähallituksen Lapin luontopalvelut tarkasti talven ja kesän 2014 aikana 213 naalin pesää pohjoisimmassa Lapissa. Yhdestäkään pesästä ei löydetty varmoja merkkejä naalin pesinnästä. Metsähallituksen rekisterissä on kaikkiaan 334 vanhaa naalinpesää, joista yli 100 on niin pahasti romahtanut, etteivät niitä enää tarkasteta vuosittain.

Tarhakarkulainen Muoniossa

Naalista tehtiin talvella muutamia varmistettuja näkö- ja jälkihavaintoja Enontekiöllä ja Utsjoella. Lisäksi Muonion alueelta tehtiin pitkin talvea ja kevättä runsaasti havaintoja eläimestä, joka varmistettiin tarhanaaliksi. Eläimestä on useita valokuvia, joiden avulla pohjoismaiset asiantuntijat määrittivät sen tarhakarkulaiseksi. Epäselväksi jäi, liikkuiko Muoniossa yksi vai useampi tarhakarkulainen ja mikä oli eläimen tai eläinten alkuperä.

Naalilla ei mene Suomessa hyvin

Viimeinen varmistettu naalinpesintä on todettu Suomessa vuonna 1996 Utsjoella. Naapurimaissa aivan Suomen rajan tuntumassa naali on pesinyt viime vuosinakin. Tänä vuonna Ruotsissa ja Norjassa löydettiin merkkejä 80 pesinnästä.

Naali oli sata vuotta sitten yleinen Enontekiön ja Utsjoen tunturialueilla ja myös osassa Inaria. Tämän jälkeen kanta pieneni nopeasti. Kannan romahdukseen liittyviä syitä ei varmuudella tiedetä. Tänä päivänä kettu on naalin paluun suurin uhka kilpailemalla samasta ravinnosta sekä tappamalla naaleja.

Tänä vuonna vähentynyt pikkujyrsijöiden määrä vähensi myös kettujen määrää, sillä pesillä asuneista ja liikkuneista ketuista kirjattiin havaintoja vain 44 naalin pesältä. Määrä on selvästi vähemmän kuin muutamina aikaisempina vuosina.

Käsivarressa naalitarkastuksia teki Metsähallituksen kanssa myös Metsäntutkimuslaitos.

Vieraslajit hopearuutana ja mustatäplätokko luokiteltiin haitallisiksi

hopearuutana_lauri_urho_0

 

Hopearuutana

Vieraslajiasioiden neuvottelukunta on muuttanut hopearuutanan ja mustatäplätokon vieraslajiluokituksen haitalliseksi. Ne uhkaavat alkuperäislajeja ja runsastuttuaan voivat aiheuttaa ekosysteemitason muutoksia vesiympäristöissä.

Ensimmäiset yksilöt lajeista havaittiin Suomessa vuonna 2005, ja vielä kansallista vieraslajistrategiaa luotaessa vuonna 2010 havaintoja oli vain muutamista paikoista. Siksi hopearuutana ja mustatäplätokko sijoitettiin ensin luokkaan tarkkailtavat tai paikallisesti haitalliset. Sittemmin lajit ovat levittäytyneet laajemmalle, ja niiden tiheydet ovat paikoin niin suuria, että alkuperäislajit ovat joutuneet ahtaalle. Myös muualla maailmassa ne ovat paikoin runsastuneet valtalajeiksi, mikä on johtanut muutoksiin vesiympäristössä ja alkuperäislajien runsaudessa.

Rehevöityneissäkin vesissä viihtyvä hopearuutana runsastuu uusissa elinpaikoissa tehokkaasti, koska naaraat voivat lisääntyä kloonaamalla ilman oman lajin koiraita. Paikoin hopearuutana myös risteytyy ruutanan kanssa. Lampien talvisesta happikadostakin selviytyvä hopearuutana on tehokas ravintovarojen käyttäjä, mikä voi heikentää muiden eliöiden elinolosuhteita ja jopa pienvesien linnustoa. Reittivesiin päästessään hopearuutana voi vallata suuren osan vesistöistämme ja aiheuttaa radikaaleja muutoksia ainakin pienvesien ekosysteemeissä.

Nopeasti runsastunutta mustatäplätokkoa on tavattu meillä vilkkaiden satamien läheisyydestä. Se on jo muodostanut tiheitä esiintymiä ja vakiinnuttuaan alkanut levittäytyä ympäröivälle alueelle. Mustatäplätokko kutee useita kertoja kesässä, ja pesäkoloaan puolustava koiras pyrkii häätämään muut kivenkoloissa elävät kalat. Alkuperäislajimme mustatokko on ensimmäisenä joutunut väistymään paikoilta, joissa vieraslajia esiintyy runsaasti.

Mustatäplätokko on potentiaalisena mädin ja poikasten syöjänä uhka myös sisävesien kalastolle, jos se pääsee esimerkiksi Saimaan kanavan kautta Vuoksen vesistöön. Uhanalaisten lohikalojenkaan mäti ei ole siltä turvassa. Eteläisellä Itämerellä mustatäplätokon runsastuminen on aiheuttanut muutoksia pohjaeläimistössä ja ravintoketjussa.

mustataplatokko_lauri_urho

 

Mustatäplätokko

Vieraslajien levittäminen estettävä – pyynnillä voidaan lieventää haittoja

Hopearuutanan ja mustatäplätokon siirtäminen uusille alueille on kiellettyä, ja niiden levittäminen on estettävä tiedottamalla niiden vaaroista. Uusissa ympäristöissä vierailla lajeilla ei useinkaan ole riittävästi vihollisia, loisia tai sairauksia, jotta lisääntyvä kanta pysyisi kurissa, ja tällöin alkuperäiset lajit monesti joutuvat kärsimään. Lajien leviämistä ja niiden aiheuttamia haittoja voidaan vähentää niihin kohdistuvalla tehokkaalla kalastuksella.

Esimerkiksi Salossa hopearuutanan valtaamien altaiden tehokalastuksella onnistuttiin kohentamaan vedenlaatua, linnuston elinoloja ja muiden kalojen kasvua. Tähän tarvittiin satojen kalakilojen poistoa hehtaaria kohti. Puolan, Tanskan, Latvian ja Liettuan rannikoilla, minne mustatäplätokko levittäytyi ihmisen avustuksella aiemmin kuin meille, sitä kalastetaan ammattimaisesti jo kymmeniä tonneja vuodessa. Myös monet kalansyöjät, kuten merimetso, ovat alkaneet hyödyntää sitä siellä ravintonaan.

Vieraslajihavainnoista on vieraslajien seurannalle ja tutkimukselle hyötyä ja niistä kannattaa ilmoittaa nettilomakkeella:
– kaloista osoitteessa http://riistakala.info/vieraslajit/
– muistakin vieraslajeista vieraslajiportaalissa vieraslajit.fi, missä myös vieraslajeista kertyvää tietoa on laajemmin saatavilla.

:TUTKIMUS: Noin kaksi tuhatta harmaahyljettä hukkuu vuosittain Itämeren rannikon pyydyksiin

Pyydyksiin arvioidaan kuolevan vuodessa viitisen prosenttia Itämeren harmaahyljekannasta. Rysät ovat harmaahylkeille kohtalokkaimpia.

Vuonna 2012 Itämeren rannikkokalastuksen pyydyksiin hukkui 1 500–2 300 harmaahyljettä. Suomen osuus tästä määrästä oli 400–600, Ruotsin 200–900 ja Viron 800–1 000 harmaahyljettä. Kuolleista harmaahylkeistä noin 90 prosenttia löytyi rysistä. Tutkimustulos on ensimmäinen arvio koko Itämeren sivusaaliista.

– Vuonna 2012 Itämerellä oli 30 000–40 000 harmaahyljettä. Itämeren hyljekannat ovat vahvistuneet voimakkaasti viime vuosikymmenien aikana, joten kalastajat ja hylkeet joutuvat yhä useammin tekemisiin keskenään. Samalla myös hylkeiden aiheuttamat pyydysvahingot ja sivusaaliina kuolleiden hylkeiden määrä ovat lisääntyneet, sanoo tutkija Jarno Vanhatalo ympäristötieteiden laitokselta Helsingin yliopistosta.

Aiempien tutkimusten perusteella valtaosa pyydyksiin kuolevista hylkeistä on kuutteja tai nuoria yksilöitä. Viime vuosikymmenen pyydyskehityksen myötä sivusaaliskuolleisuuden osuus koko kannasta näyttää kuitenkin pienentyneen, kun verrataan tulosta Ruotsissa 2000-luvun alussa tehtyihin tutkimuksiin, todetaan Helsingin yliopiston, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen, Tarton yliopiston ja Ruotsin maatalousyliopiston (SLU) yhteistutkimuksessa.

Tutkimuksessa tuli esille myös, että kalastajat eivät mielellään raportoi todellisia sivusaalismääriä. Yhtenä syynä aliraportoimiseen on pelko kalastuksen lisärajoituksista.

Tutkimus tehtiin vuosina 2012–2013 osana ECOSEAL-projektia, ja siinä haastateltiin kalastajia Suomessa, Ruotsissa ja Virossa. Haastatteluvastausten pohjalta laskettiin arvio koko Itämeren sivusaaliille.

Tutkimus on julkaistu artikkelissa:
Jarno Vanhatalo, Markus Vetemaa, Annika Herrero, Teija Aho, Raisa Tiilikainen (2014). By-catch of grey seals (Halichoerus grypus) in Baltic fisheries – A Bayesian analysis of interview survey. PLoS ONE 9(11): e113836. doi:10.1371/journal.pone.0113836

Suomen lajisto nousi tuhansilla – tunnettujen lajien listaan pääsivät mahlakärpänen ja perhossääski

994ee751-8350-4f47-819c-82db97c7c25a-main_image
Chymomyza amoena-mahlakärpänen, jonka suomalainen ensihavainto tehtiin vuonna 2007, kun Henry Ekholm valokuvasi tämän kärpäsen Lappeenrannassa. Samana vuonna se löytyi myös Turusta ja uudempia havaintoja on Loviisasta, Porvoosta, Vantaalta ja Espoosta. (Kuva: Henry Ekholm)
Suomen kärpästen ja sääskien tuore lajiluettelo kertoo, että kaksisiipislajeja tunnetaan maastamme nykyään 40 prosenttia enemmän kuin 35 vuotta takaperin. Listaan on ilmaantunut 2000 uutta lajia sitten vuoden 1980!

Suomesta tunnetaan nyt noin 7000 kärpäs- ja sääskilajia.

– Todellinen lajimäärä liikkuu todennäköisesti 8000 lajin paremmalla puolella, arvioi hyönteisasiantuntija Jere Kahanpää Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta.

Kahanpää osallistui kattavan lajiluettelon kokoamiseen ja julkaisemiseen. Hänen mukaansa Suomesta tunnettujen hyttysten ja kärpästen lajimäärä kasvaa nyt vauhdilla, koska harrastajia ja tutkijoita on enemmän kuin vuosikymmeniin. Luettelo koottu muun muassa erillistutkimusten ja luonnontieteellisten museoiden näytteiden sekä lajiryhmän harrastajien havaintotietokannan perusteella.

– Vapaaehtoiset harrastajat ovat avainasemassa näidenkin lajiryhmien kartoittamisessa. Ilman vapaaehtoisten panosta lajiluetteloita ei ylipäätään pystyttäisi tekemään Kahanpää jatkaa.

Pitkään valmistellun luettelon loppuun saattaminen sai lopullisen sysäyksen parin vuoden takaisesta Suomen Lajitietokeskuksen perustamispäätöksestä. Lajitietokeskus tulee olemaan virtuaalipalvelu, jonka kautta tarjotaan luettelot Suomessa elävistä lajeista ja havaintotietoja muun muassa maankäytön suunnittelun parissa toimivien viranomaisten ja kansalaisten käyttöön.

Nyt päivitetty kärpästen ja sääskien luettelo tarjoaa jaettavaksi ajanmukaista ja kattavaa tietoa. Lajiluetteloon listattiin lähes kaksituhatta Suomelle uutta lajia. Osa luettelon uusista lajeista on oikeasti uusia, maahamme vastikään levinneitä. Useimmat “uudet” lajit ovat kuitenkin eläneet vuosisatoja huomaamattomasti meidän ihmisten rinnalla ja ne on havaittu vasta nyt.

Luetteloon on päässyt muun muassa viime vuosikymmenellä Suomesta löydetty alun perin amerikkalainen Chymomyza amoena-mahlakärpänen. Laji saapui Eurooppaan noin 40 vuotta sitten ilmeisesti hedelmäkuljetusten mukana ja on sittemmin tasaisesti laajentanut levinneisyyttään. Suomalainen ensihavainto tehtiin vuonna 2007, eikä kärpäsellä ole vielä virallista suomenkielistä nimeä. Kahanpään mukaan suomenkieliseksi nimeksi voisi sopia kirjosiipimahlakainen.

Luettelosta löytyy myös vuonna 2012 tieteelle uutena kuvattu Psychoda cultella -perhossääski. Sääski on hyvä esimerkki lajista, joka on löydetty vasta hiljattain, mutta varsin todennäköisesti esiintynyt Suomessa jo tuhansia vuosia.

Tuoreen luettelon lajimäärän huima kasvu kertoo siitä, että myös suomalaisessa luonnossa on edelleen paljon selvitettävää – lajirikkaammista valtioista puhumattakaan.

Suomen kärpästen ja sääskien lajiluettelo on julkaistu vertaisarvioituna ja avoimen saatavuuden (Open Access) periaatteetta noudattaen, jolloin se on maailmanlaajuisesti sekä tutkijoiden että kansalaisten käytettävissä.

Korkeasaaressa syntynyt villihevonen passitetaan Mongoliaan

2014-11-20 14_41_35-Korkeasaari

Kuvaaja: Mari Lehmonen

Korkeasaaren eläintarhassa syntynyt villihevostamma palautetaan lajinkotikonnuille Mongoliaan, jossa se vapautetaan luontoon.

Eläintarhasta kerrotaan, että viikonloppuna alkavan matkan määränpää on Khomyn Tal -reservaatti. Villihevosia elää siellä yhä luonnossa.

Kaksivuotias mongolianvillihevostamma Fimong valikoitui lähtijäksi, koska sen ikä ja geeniperimä ovat sopivia. Lisäksi sillä on rauhallinen luonne.

Tamman matka kulkee Prahan eläintarhan kautta Dobrejoviin, jossa se tutustuu uusiin lajitovereihinsa eli kahteen tammaan ja yhteen oriin. Lauma lennätetään keväällä Mongoliaan Tshekin armeijan lentokoneella.

Luonnossa elää nykyisiin noin 300 mongolianvillihevosta, mutta lajia ei olisi enää olemassa ilman eläintarhoja. Villihevosia on viety eläintarhoista takaisin luontoon vuodesta 1988 alkaen.

Espoo on yhdistänyt onnistuneesti kaupungin kasvun ja liito-oravan suojelun

2014-11-18 13_39_09-selvitys_liito-oravien_ja_maankayton_yhteensovittamisesta_Final.pdf - Nitro Pro

Espoon ympäristökeskuksen järjestämässä Liito-oravat kaupunkioloissa -seminaarissa kokoontui tiistaina 11.11.2014 yli 150 maankäytön suunnittelijaa, ympäristöasiantuntijaa ja virkamiestä kunnista ja valtion ympäristöhallinnosta kuulemaan, miten tiiviin metrokaupungin kehittyminen ja suunnittelu sekä liito-oravan suojelu on sovitettu menestyksekkäästi yhteen Espoossa.

”On todella tärkeää, että edelläkävijäkaupungit osoittavat, kuinka liito-oravan suojelu voidaan hoitaa normaalin toiminnan ohessa,” kehui Risto Sulkava, Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja, Espoon toimintatapaa huomioida liito-orava maankäytön suunnittelussa.  ”Tämä on paras suunnitelma mitä liito-oravan säilyttämiseksi aluetasolla on missään tehty.”

Etelä-Espoossa ei ollut tavattu liito-oravia, kun suunnitelmat metron jatkamista Matinkylästä länteen aloitettiin vuonna 2010. Suunnittelutyön edetessä liito-oravat kuitenkin levisivät suureen osaan Etelä-Espoota, mikä selvisi kaupunkisuunnittelukeskuksen teettämissä kartoituksissa vuosina 2012 ja 2013.

Espoon kaupunki ei jäänyt voivottelemaan tilannetta, vaan otti ohjat omiin käsiinsä ja teki yhdessä asiantuntijoiden kanssa kattavan selvityksen liito-oravan ja metroon tukeutuvan täydennysrakentamisen yhteensovittamisesta Etelä-Espoossa. Tilannetta lähdettiin purkamaan maankäytön suunnittelun ja kaupunkikehityksen näkökulmasta, sillä kaupunki tutkii, onko mahdollista rakentaa Etelä-Espooseen tulevan metron vaikutuspiiriin asuntoja jopa 70 000 uudelle asukkaalle.

”Emme tehneet selvitystä pelkästään liito-oravan turvaamiseksi, vaan tavoitteena oli mahdollistaa Etelä-Espoon tulevan metron varren tiivis rakentaminen”, painotti Etelä-Espoon maankäyttösuunnitelmatyöstä vastannut maisema-arkkitehti Mikla Koivunen.

Selvityksen toimintamallissa esitetään liito-oravan tarvitsemat alueet, rakentamiseen sopivat alueet sekä tarvittavat yhteydet niiden välillä. Toimintamalli on jo nyt, puoli vuotta valmistumisensa jälkeen, osoittautunut voitokkaaksi: liito-oravia esiintyy alueella edelleen, mutta ne eivät enää tule yllätyksenä alueiden suunnittelijoille. Nyt niihin osataan varautua ja kaupunkirakennetta voidaan suunnitella molemmat näkökulmat huomioiden.

”Espoon toiminta liito-oravan suojelun ja rakentamisen yhteensovittamisesta on esimerkillistä”, totesi ylitarkastaja Matti Osara ympäristöministeriöstä. ”On hienoa nähdä, että Espoossa on kehitetty toimiva malli kaikkia tyydyttävien ratkaisujen löytämiseksi.”

Lisätietoja:
Selvitys liito-oravien ja maankäytön yhteensovittamisesta Espoonlahden ja Matinkylän alueilla

SEA LIFESSA AVATAAN UUSI HARTWALL JAFFA -ALLAS 11.11.2014

15761199941_9912939d98_h
Sea Life ja Hartwall Jaffa aloittavat sponsorointiyhteistyön, jonka tuloksena SEA LIFEn näyttelyyn rakennetaan uusi keltaisia kaloja täynnä oleva Hartwall Jaffa -allas. Sponsorointituki käytettiin vanhan altaan korjaukseen ja allas sisustettiin täysin uudelleen. Hartwall Jaffan allas sai uuden asukkaan keltaisesta pippuripallokalasta, joka sulatti jo SEA LIFEn henkilökunnan sydämet iloisella ja sosiaalisella käytöksellään.

Appelsiiniksi nimetty pippuripallokala on kaikkea muuta kuin pippurinen. Appelsiini uiskentelee tervehtimään katselijaansa ja näyttää siltä, kuin se juttelisi jokaiselle ihastelijalle. Yksinäistä

Appelsiinilla ei ole, sillä altaasta löytyy paljon kavereita: keltavälskäreitä ja pyöröpääkaloja.

Hartwall Jaffa oli luonnollinen kumppani SEA LIFElle, sillä Jaffan keltaiset sitrusmaut tulevat tropiikista aivan kuten Jaffa-altaan kalatkin.

Hartwall Jaffa on yksi Linnanmäen pääyhteistyökumppaneista ja siksi myös yhteistyö Sea Lifen kanssa oli hyvin luontevaa. Hartwall Jaffa liittyy vahvasti iloon ja onnellisten lapsuusmuistojen rakentamiseen, joita myös Sea Life tarjoaa.  ”Tämä onkin meille yksi tapa tarjota iloa koko perheelle ja olla samalla mukana tukemassa tärkeää työtä”, kertoo Hartwall Jaffan tuotepäällikkö Karita Taura.

Itä-Suomen yliopisto: Trooppisten metsien ennallistaminen hyödyttää päiväperhosia

Margaret Nyafwono

Ihmistoiminta on johtanut luonnon monimuotoisuuden nopeaan häviämiseen tropiikissa. Metsien ennallistaminen voi hidastaa tätä prosessia, mutta tutkimuksia hyönteisyhteisöjen palautumisesta luontaisesti uusiutuviin tai ennallistettuihin trooppisiin metsiin Afrikassa on vähän.

Master of Science Margaret Nyafwono selvitti väitöstutkimuksessaan, kuinka hedelmiä ravintonaan käyttävät päiväperhoset palautuvat trooppiseen sademetsään luontaisen uudistumisen tai aktiivisten ennallistamistoimien jälkeen Kibalen kansallispuistossa Ugandassa. Lisäksi selvitettiin, voiko puuyhteisöjen koostumus tai kasvillisuuden rakenne ennustaa perhosyhteisön rakennetta eri-ikäisissä metsissä.

Väitöskirjan tulosten perusteella perhosten lajimäärä, runsaus ja monimuotoisuus kasvavat, mitä vanhemmiksi ennallistetut metsät kehittyvät. Samalla niiden perhosyhteisöt muuttuvat yhä samankaltaisemmiksi vanhan metsän perhosyhteisöjen kanssa. Tulokset osoittavat, että trooppisten metsien ennallistaminen voi nopeuttaa perhosyhteisöjen elpymistä ja sademetsän eliöyhteisöjen palautuminen hakkuiden jälkeen voi käynnistyä ainakin jos lähdepopulaatioita on säilynyt lähistöllä.

Lisäksi tulokset osoittivat, että sekä puuyhteisön koostumus että kasvillisuuden rakenne ennustivat hyvin perhosyhteisöjen rakennetta ennallistetuissa ja vanhoissa metsissä. Suurin osa perhoslajeista oli runsaimmillaan vanhoissa ennallistetuissa tai luonnontilaisissa metsissä ja suurin osa puulajeista vanhoissa metsissä. Tulokset osoittavat kuinka trooppisten metsien ennallistaminen käynnistää luontaisen muutoskehityksen (sukkession) puuyhteisöissä ja kasvillisuuden rakenteessa, joka puolestaan muokkaa niiden eläinyhteisöjä resurssien saatavuuden mukaan.

MSc Margaret Nyafwonon väitöskirja tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston Luonnontieteiden ja metsätieteiden tiedekunnassa. Vastaväittäjänä väitöstilaisuudessa toimii dosentti Ilari E. Sääksjärvi Turun yliopistosta ja kustoksena professori Heikki Roininen Itä-Suomen yliopistosta.