Villimaailma

Eläimet & Eläintarhat

Suomelle uusi lintulaji piipahti Porkkalassa

mustakurkkumurri_petteri-hytonen

 

Kuva: Petteri Hytönen

Suomen ensimmäinen mustakurkumurri (Synthliboramphus antiquus) nähtiin tänään Kirkkonummella. Karkkilalainen Mika Teivonen oli lähtenyt retkelle seuraamaan syysmuuttoa Porkkalanniemelle. Aamupäivällä Teivonen huomasi lähellä rantaa aallokossa kelluvan mustavalkoisen vesilinnun ja määritti sen pikaisesti pikkuruokiksi.

Pikkuruokki on loppusyksyn ja talvikuukausien vieras Jäämereltä, mutta sen verran harvinainen, että paikalle saapui muitakin harrastajia. Lintu oli vain aika ajoin näkyvissä ja välillä pitempäänkin kateissa, mutta pian huomattiin, etteivät tuntomerkit – vaalea nokka ja harmaa selkä – sopineetkaan pikkuruokkiin. Kyseessä oli paljon harvinaisempi harhailija, mustakurkkumurri.

Mustakurkkumurri pesii ja talvehtii Pohjoisella Tyynellämerellä Beringinsalmen molemmin puolin. Euroopasta on aiemmin ainoastaan havainto yksilöstä, joka palasi Englannissa samaan paikkaan kolmena keväänä 1990–1992. Porkkalan havainto oli vasta toinen Euroopasta.

Tähän mennessä Suomessa on havaittu hyväksytysti 483 luonnonvaraista lintulajia. Edellinen hyväksytty uusi lintulaji oli toukokuussa havaittu kivikkosatakieli, mutta sen jälkeen hyväksymistä odottavat havainnot kamtšatkanuunilinnusta Enontekiöllä sekä siperianlepinkäisestä Hailuodossa ja Helsingissä.

BirdLife Suomen rariteettikomitea tarkastaa Suomessa tehdyt valtakunnallisesti harvinaiset lintuhavainnot ja arvioi, ovatko määritysperusteet riittävät ja onko lintu luonnonvaraisesti harhautunut.

Onkamojärven rannalta löytyi vanhoja kalakenttiä – Metsähallitus teki inventointeja Sallatunturin luonnonsuojelualueella kesällä 2021

suursarainen-keskiravinteinen-neva.-kulvakkojanka-salla.-kuvaaja-piippa-wali-metsahallitus

Suursarainen keskiravinteinen neva. Kulvakkojänkä, Salla. Kuvaaja Piippa Wäli Metsähallitus

Metsähallitus teki Sallatunturin luonnonsuojelualueella kesällä 2021 useita inventointeja liittyen kulttuuriperintöön, luontotyyppeihin, kasveihin ja hyönteisiin sekä linnuston linjalaskentaa. 

Kalakentiltä löydetyt historialliset esineet kertovat alueen pitkäaikaisesta käytöstä 

Kulttuuriperintöinventoinnin kiinnostavimmaksi kohteeksi nousivat luonnonsuojelualueen itäosassa sijaitsevat Onkamojärven pohjoispuolen kalakentät, joita löytyi Kirilahdesta ja rajavyöhykkeellä sijaitsevasta Sotiniemestä.

“Sotiniemen ja Kirilahden kalakentiltä löydettyjen historiallisten esineiden, leikattujen kuparilevyn kappaleiden, perusteella kalakenttiä on käytetty viimeistään 1600-luvulta lähtien. Pitkäaikaisesta käytöstä kertovat myös ympäröivästä havumetsästä erottuvat koivukentät”, inventoinnin tehnyt arkeologi Sanna Aho kertoo.

Sotiniemen kalakentän käyttö on loppunut sotien jälkeen alueen muuttuessa rajavyöhykkeeksi. Kirilahden kalakenttä on ollut käytössä viime vuosikymmeniin asti ja se on toiminut läheisen Aatsingin kylän kalakenttänä. Kentät ovat muinaismuistolain rauhoittamia muinaisjäännöskohteita.

Kulttuuriperintöinventoinnin pääpaino oli Sallatunturin luonnonsuojelualueen läntisellä virkistysalueella, jossa käytiin läpi esimerkiksi olemassa olevia retkeilyreittejä ja niiden ympäristöä sekä vesistöjen varsia. Luonnonsuojelualueelta löydettiin merkkejä Sallan alueen savotta- ja sotahistoriasta. Alueelta löytyi savottakämppien jäännöksiä, erityisesti Haudanjoen varrelta. Sallatunturin luonnonsuojelualueelta löydettiin myös useiden korsujen jäänteitä sekä toisen maailmansodan aikaisia kenttälinnoitekomplekseja.

Inventoinneissa löydettiin uhanalaisia luontotyyppejä ja kasvilajeja

Luontotyyppi- ja kasvilaji-inventointeja tehtiin Sallatunturin luonnonsuojelualueella Haltiavaarassa ja Kulvakkojängällä. Vanhoja luontotyyppitietoja päivitettiin eri puolilla tulevan kansallispuiston aluetta, mm. Aatsinginhaudassa, Hanhiojalla ja Ison Pyhätunturin ympäristössä.  Haltiavaaraa leimasivat vanhat luonnonmetsät, mutta alueelta löytyi myös korpea ja avosuota. Kulvakkojänkä oli sen sijaan avoimempaa suota, jossa oli joitakin metsäisempiä osuuksia. Suurimmaksi osaksi Kulvakkojänkä on luontotyypiltään uhanalaista lettoa eli runsasravinteista suota.  Letot ovat harvinaistuneet koko maassa, ja suurin osa uhanalaisista soiden kasvilajeista kasvaa juuri letoilla. Kulvakkojängältä löytyikin harvinaisia lettolajeja, kuten erittäin uhanalaista isonuijasammalta ja rauhoitettua kiiltosirppisammalta.  Myös uhanalaista himmeävillaa löydettiin inventoinneissa kahdesta uudesta paikasta. Alueella oli havaittavissa jonkin verran ihmistoiminnan jälkiä, kuten alueen historiallisesta käytöstä kertovia heinälatojen jäännöksiä.

Silkkiyökköstä havaittiin ensi kertaa Sallatunturin luonnonsuojelualueella

Sallatunturin luonnonsuojelualueella oli kesän ajan myös hyönteispyydyksiä, joista viimeiset noudettiin pois maastosta syyskuun alussa. Alueelta kerätystä materiaalista on tähän mennessä löytynyt kolme uhanalaista ja viisi silmälläpidettävää hyönteislajia. Uhanalaisista lajeista silkkiyökkönen (Hillia iris) on ensihavainto luonnonsuojelualueella. Näiden lajien lisäksi Sallasta on tullut neljä maakuntahavaintoa Kuusamon eliömaakunnalle. Tämä tarkoittaa, että näitä neljää lajia ei ole aikaisemmin eliömaakunnassa havaittu. Maastoinventointeja tehnyt Eerikki Rundgren uskoo uhanalaisia ja varsinkin eliömaakunnalle uusia lajeja löytyvän vielä lisää, kunhan pyydyksillä kerättyä esilajiteltua materiaalia päästään määrittämään. Hyönteisinventoinnin lopullisia tuloksia onkin odotettavissa vasta keväällä 2022.

Inventoinneilla kerätään tietoa alueen hoidon ja käytön suunnittelua varten

Luonnonsuojelualueiden hoidon ja käytön perustana on riittävä tieto alueen luonto- ja kulttuuriperintöarvoista. Suojelualueilta kerätään jatkuvasti tietoa muun muassa luontotyyppien edustavuudesta ja luonnontilaisuudesta sekä eri lajiryhmiin kuuluvista uhanalaisista ja harvinaisista lajeista. Tiedot ovat pohjana, kun tehdään päätöksiä esimerkiksi retkeilyreittien linjauksista ja uusista taukopaikoista tai suunnitellaan vaikkapa uhanalaisen lajin kasvupaikan hoitoa tai ennallistamistoimia ojitetulle suolle. Kerättyjä luontotietoja käytetään myös mm. uhanalaisuusarvioinneissa, luonnossa tapahtuvien muutosten seurannassa ja tutkimuksen pohjatietona. Linnuston linjalaskennan tavoitteena on selvittää alueen pesivää maalinnustoa mahdollisimman kattavalla otannalla.

Hyönteisinventoinneilla kerätään tietoa eliölajiryhmästä, joka sisältää paljon uhanalaisia lajeja, ja joka toisaalta tunnetaan yhä edelleen huonosti. Inventoinneilla pyritään myös selvittämään erilaisten suojelu- ja ennallistamistoimien vaikutusta lajien esiintymiseen. Monet uhanalaisiksi taantuneet hyönteiset ovat riippuvaisia esimerkiksi palaneesta puusta, jota tuotetaan suojelualueilla ennallistamispoltoilla.

Tieteelle uusi kärpäslaji Suomesta

Scenopinus_jerei

Tieteelle uusi metsäikkunakärpänen (Scenopinus jerei)

Itä-Suomen yliopiston ja Turun eläinmuseon tutkijat ovat julkaisseet ZooTaxa-lehdessä virallisen tieteellisen kuvauksen uudelle suomalaiselle kärpäslajille, Scenopinus jerei. Tämä 4-5 mm kokoinen, hoikka, mustahko kärpäslaji kuuluu verraten alkukantaiseen ja vähälajiseen ikkunakärpästen (Scenopinidae) heimoon. Suvun tunnetuin edustaja on kosmopoliitti ihmisseuralaislaji navettaikkunakärpänen (Scenopinus fenestralis), jonka lisäksi Suomesta on tunnettu aiemmin myös mustaikkunakärpänen (Scenopinus niger).

Ikkunakärpäsiä tunnetaan maailmanlaajuisesti noin 420 lajia, joista suurin osa elää maapallon kuumilla ja kuivilla alueilla. Aavikoiden lajien tapaan myös kotoiset lajimme ovat sopeutuneet elämään kuivissa elinympäristöissä, kuten eläinten pesissä, joissa niiden toukat saalistavat toisia hyönteisiä. Sisätiloihin sopeutunut navettaikkunakärpänen onkin hyötyhyönteinen sen hävittäessä tuhohyönteisiä. Nyt tieteelle uutena kuvattu laji elää metsäympäristöjen lintujen pesäkoloissa ja -pöntöissä. Esiintymispaikkojensa vuoksi lajin suomenkielinen nimi voisikin olla metsäikkunakärpänen. Laji on Suomessa laajalle levinnyt mutta hyvin vähälukuinen. Toistaiseksi metsäikkunakärpänen tunnetaan vain Suomesta, mutta on todennäköistä, että se löytyy myös lähialueilta.

Metsäikkunakärpäsen olemassaolo on tiedostettu jo parikymmentä vuotta. Laji oli ensin väärin määritetty, kunnes kaksisiipistutkija ja Helsingin Luonnontieteellisen keskusmuseon digitointikoordinaattori Jere Kahanpää epäili tätä tieteelle tuntemattomaksi. Koska ikkunakärpäset ovat omalaatuinen ja huonosti tunnettu kärpäsheimo, jolla ei ole juuri asiantuntijoita edes ulkomailla, asian selvittely hautautui vuosiksi. Ympäristöministeriön tukeman puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten lajien ja luontotyyppien tutkimusohjelman (PUTTE 2) kannustamana työ on nyt vihdoin saatu päätökseen. Työn ansioista laji varmistui aikaisemmin tuntemattomaksi ja sai samalla tiedeyhteisön hyväksymän lajistatuksen nimineen. Tunnustaakseen Jere Kahanpään keskeisen roolin lajin keksimisessä, lajin tieteelle uutena kuvanneet tutkijat Jaakko Pohjoismäki ja Antti Haarto nimesivät sen Scenopinus jerei’ksi. Lajikuvauksen lisäksi tutkimusjulkaisu sisältää määrityskaavat kaikkien eurooppalaisten ikkunakärpäslajien tunnistamiseen.

Tieteelle ennestään tuntemattomien lajien löytyminen verraten vähälajisesta ja pitkät tutkimukselliset perinteet omaavasta Pohjolasta korostaa sitä, miten huonosti edelleen tunnemme edes paikallisen luonnon monimuotoisuutta. Itä-Suomen yliopisto onkin yhdessä Helsingin, Turun, Oulun ja Jyväskylän yliopistojen kanssa käynnistänyt hankkeen, jossa kehitetään luonnon monimuotoisuuteen liittyvää koulutustarjontaa, ja pyritään näin vastaamaan tulevaisuudenosaamistarpeisiin muun muassa lajintuntemuksen ja uusien lajien määrittämisen saralla.

Linkki: https://zookeys.pensoft.net/article/70085/

 

Viite:

Pohjoismäki J, Haarto A (2021) Scenopinus jerei, a new species of window fly (Diptera, Scenopinidae) from Finland. ZooKeys 1059: 135-156. https://doi.org/10.3897/zookeys.1059.70085

Uusi paarmalaji Suomesta

paarma_jaakko_pohjoismäki

Hybomitra expollicata on 39. Suomesta tavattu paarmalaji. Kuva: Jaakko Pohjoismäki

Itä-Suomen yliopiston, Helsingin luonnontieteellisen museon ja Turun yliopiston eläinmuseon tutkijoiden työryhmä löysi juhannusviikolla Suomelle uuden paarmalajin Hangosta, Tvärminnen biologisen aseman ympäristöstä.

Löydetty laji, Hybomitra expollicata, kuuluu verraten kookkaan kokoisiin hevospaarmoihin, joista monet ovat hyvin samannäköisiä keskenään. Laji on kuitenkin helppo erottaa muista sukunsa edustajista tunnusomaisen vaalean yleisvärinsä, takaruumiin pitkittäisraidoituksen, sekä tasaisesti kaventuvan peränpäänsä ansiosta (kuva). Lajin suomenkieliseksi nimeksi voisikin sopia juovapaarma, pitkittäisjuovaisen takaruumiin perusteella.

Juovapaarma on elintavoiltaan vaatelias, ollen riippuvainen murtovesikosteikoista –  ja rämeistä. Sen levinneisyyden painopistealueita Euroopassa ovatkin Atlantin ja Välimeren rannikkorämeet. Lähinnä Suomea laji tunnetaan Ruotsin Skånesta ja Öölannista. Hybomitra expollicatan ruotsinkielinen nimi on elintapoihin viitaten saltfäbroms. Rannikkokosteikkojen kuivaamisen sekä rakentamisen takia juovapaarma on uhanalainen suurimmassa osassa Länsi-Eurooppaa, ja myös Ruotsissa se luetaan vaarantuneeksi.

Juovapaarmalla on kanta ainakin Tvärminnen ympäristössä, sillä työryhmä havaitsi useita yksilöitä päivän aikana. On mahdollista, että laji on hiljattain levittäytynyt Suomeen, koska Hangon, erityisesti biologisen aseman alueen, paarmalajisto on ennestään hyvin tunnettu, ja on epätodennäköistä, että näin tunnusomainen laji olisi jäänyt aiemmin huomaamatta. On mahdollista, että lajia esiintyy sopivilla paikoilla muuallakin Suomen etelärannikolla.

Ensimmäinen villi metsäpeuranvasa syntyi Lauhanvuoressa

rsz_2lauhanvuoren-villi-vasa_lahikuva_sakari-mykra-pohja_metsahallitus

Lauhanvuoren ensimmäinen villi metsäpeuranvasa emänsä kanssa toukokuussa 2021. Kuvaaja: Sakari Mykrä-Pohja, Metsähallitus.

Lauhanvuoren kansallispuiston tuntumassa syntyi viime viikolla villi metsäpeuranvasa vaatimelle, joka vapautettiin totutustarhasta viime kesänä. Nyt syntyneellä vasalla on tärkeä rooli metsäpeuran palautuksessa osaksi läntisen Suomen lajistoa.

Lauhanvuoren kansallispuistoon rakennettiin syksyllä 2017 totutustarha metsäpeuroille. Tarhassa on syntynyt jo 18 vasaa, mutta ensimmäistä luonnossa syntynyttä vasaa saatiin odottaa tähän kevääseen saakka. Jälkeläinen syntyi eläintarhasta tuodulle vaatimelle, joka ehti viettää totutustarhassa lähes kolme vuotta ennen vapautustaan kesällä 2020.

Vasonnan ajankohta pystyttiin päättelemään vaatimelle asennetun satelliittipannan paikannusten perusteella. Vaatimen ja vasan vointi käytiin tarkistamassa kahden päivän kuluttua vasan oletetusta syntymästä. Vasonta tapahtui kansallispuiston tuntumassa puiston länsipuolella.

”Erityisen hienon uutisen tästä tekee se, että vasonut vaadin on myös tiinehtynyt vapaudessa”, MetsäpeuraLIFE-hankkeen projektipäällikkö Sakari Mykrä-Pohja Metsähallituksesta iloitsee. ”Onnistunut vasonta osoittaa, että totutustarhasta vapautetuilla metsäpeuroilla on täydet edellytykset lisääntyä Lauhanvuoren maastoissa.”

Totutustarhasta vapautettiin ensimmäisen kerran metsäpeuroja syksyllä 2019. Kaikkiaan vapauteen on päässyt jo parisenkymmentä yksilöä. Toinen metsäpeurojen totutustarha sijaitsee Pirkanmaalla Seitsemisessä. Seitsemisessä syntyi ensimmäinen villi vasa viime keväänä.

Näitkö vasan? Ilmoita havaintosi Metsähallitukselle

Metsähallitus kerää yleisöhavaintoja sekä Lauhanvuoressa että Seitsemisessä villinä syntyneistä metsäpeuranvasoista. Havainnot voi toimittaa sähköpostilla hankkeen suunnittelijalle: milla.niemi(a)metsa.fi.

Totutustarhaus ja palautusistutukset ovat osa vuonna 2016 alkanutta, EU-rahoitteista metsäpeuran kannanhoito- ja suojeluhanketta MetsäpeuraLIFE. Hanketta koordinoi Metsähallituksen Eräpalvelut. Totutustarhaus jatkuu vuoteen 2022 saakka. Tavoitteena on, että hankkeen loputtua sekä Lauhanvuoren että Seitsemisen kansallispuiston tuntumassa elää muutaman kymmenen yksilön kokoinen, kasvava metsäpeurakanta.

Saimaannorppakantaan syntyi 86 kuuttia

rsz_saimaannorppa_kuva_miinaauttila
Kuva: Miina Auttila

Metsähallituksen saimaannorppien pesätarkistuksissa löydettiin tänä vuonna 76 kuuttia. Kokonaissyntyvyydeksi arvioidaan 86 poikasta. Talvi 2021 oli suotuisa norpan pesinnälle. Alkutalvi oli lämmin, mutta tammikuun lopun lumisateiden ansioista Saimaan rannoille kinostui riittävästi lunta pesintään. Pesien etsinnässä oli mukana noin sata vapaaehtoista pesälaskijaa. 

”Saimaannorppien pesälaskenta oli kattava. Pesimäalueesta saatiin kartoitettua noin 90 prosenttia. Luvut täsmentyvät vielä syksymmällä kanta-arvion teon yhteydessä. Syntyneistä kuuteista kahdeksan kuoli pesintäaikaan. Noin 10 prosentin kuuttikuolleisuutta voidaan pitää normaalina norppakannassa”, kertoo suojelubiologi Lauri Liukkonen Metsähallituksesta.

Viitenä vuonna peräkkäin Saimaalla on havaittu yli 80 kuuttia. Kuuttituotos viittaa hieman yli 400 norpan kantaan.

”Keskimäärin norppakannoissa syntyvyys on noin 20 prosenttia kannan koosta. Arvio saimaannorpan talvikannan koosta saadaan valmiiksi syksyllä, kun keväällä kerätty laaja havaintoaineisto on analysoitu”, kertoo ylitarkastaja Tero Sipilä Metsähallituksesta.

Norppien lisääntymistulos ja kuolleisuus arvioidaan vuosittain. Pesälaskenta on välttämätöntä saimaannorpan kannan seuraamiseksi ja suojelutoimien toteuttamiseksi. Lukuisat vapaaehtoiset, WWF Suomi, ja Itä-Suomen yliopisto avustavat Metsähallitusta pesälaskennoissa.

”Kahden kuutin syntyminen Kyläniemen eteläpuolelle viittaa eteläisen norppakannan hitaaseen leviämiseen entisille elinalueilleen”, arvioi 40 vuotta Etelä-Saimaalla saimaannorppakantaa seurannut WWF:n Ismo Marttinen.

ALUE HAVAITUT KUUTIT ARVIOITU SYNTYVYYS
Pyhäselkä-Jänisselkä 1 1
Orivesi 2 2
Pyyvesi ja Enonvesi 1 2
Kolovesi 1 1
Joutenvesi 4 4
Haukivesi ja Haapavesi 18 20
Pihlajavesi 25 30
Puruvesi 2 2
Tolvanselkä Haapaselkä 5 5
Katosselkä 2 3
Luonteri 1 2
Lietvesi 4 4
Petranselkä – Yövesi 8 8
Suur-Saimaa (Ilkonselkä yms.) 2 2
Koko Saimaa 76 86

Suomen harvinaisin sammakkoeläin tähdittää uutta livelähetystä – tutustu rupiliskoon WWF:n Luontolivessä

rupiliskokoiras-kutuasussa-c-ville-vuorio

Rupilisko elää muutamaa erillisesiintymää lukuun ottamatta vain Ahvenanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Kuva: Ville Vuorio

WWF:n uusimmassa livekamerassa katsojat pääsevät tutustumaan erittäin uhanalaiseen rupiliskoon. Myös rupimanterina tunnettu rupilisko on rauhoitettu ja suojeltava laji koko Suomessa. Tällä kertaa WWF:n Luontolivessä on ensimmäistä kertaa käytössä kelluva kamera.

Tänä kesänä WWF tarjoaa tilaisuuden kurkistaa erittäin uhanalaisen rupiliskon elämään kirkasvetisessä lammessa Joensuun lähimaastossa. Rupilisko on Suomen harvinaisin sammakkoeläin, ja se elää Suomessa muutamaa erillisesiintymää lukuun ottamatta vain Ahvenanmaalla ja Pohjois-Karjalan alueella. Elinympäristön pitää olla kostea metsä, mieluusti lehto.

”Rupilisko vaatii ympärilleen metsää ja monimuotoista luontoa, jossa se talvehtii. Metsätalouden vesistövaikutukset näkyvät rupiliskon uhanalaistumisessa”, sanoo WWF:n ohjelmajohtaja Petteri Tolvanen.

Rupiliskon viihtyvät kutemisensa ajan metsälammissa, joiden vedenpinnan korkeus vaihtelee sääolosuhteiden mukaan. Siksi kamera on toteutettu kelluvana.

”Metsälammen kirkas vesi mahdollistaa kurkistuksen kahteen todellisuuteen. Pinnan alle, jossa riittää vilinää ja osin myös rantapenkalle, jossa kuviin voi astua vaikka hirvi. Toteutus on monelta osin kokeellinen ja tässä kerätään samalla kokemusta siitä, mihin livekameroilla kuvaaminen voi venyä”, WWF:n digitaalisen viestinnän kehityspäällikkö Justus Hyvärinen selvittää.

Rupiliskot ja vesiliskot elävät samassa, kalattomassa lammessa

Rupiliskokamerassa on odotettavissa suurin piirtein juhannukseen asti rupiliskojen soidinta, munintaa ja muuta eloa. Kutuajan jälkeen ne elävät maalla, yleensä kutulammen lähellä. Kamera sijaitsee Joensuun lähistöllä, ja lähetys on toteutettu yhteistyössä Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen kanssa.

”Rupiliskokoiras kosii naarasta leyhyttämällä komeaa pyrstöään tämän edessä. Tässä kyseisessä lammessa elää kymmeniä rupiliskoja. Lammen alueella liikkuu paljon muitakin eläimiä, kuten vesiliskoja, suursukeltajia ja nisäkkäitä. Kaloja kamerassa ei tulla näkemään, sillä rupiliskot eivät elä samoissa vesissä kalojen kanssa”, ELY-keskuksen Jari Kontiokorpi huomauttaa.

Suurin osa Suomen rupiliskoista elää Pohjois-Karjalan, erityisesti Joensuun alueella. Rupilisko onkin Joensuun nimikkoeläin.

”Joensuu tunnetaan monesta asiasta, mutta ennen kaikkea haluamme Joensuun tulevaisuudessa muistettavan rupilisko-pääkaupunkina. Tarkkasilmäiset ovat huomanneet, että Joensuussa on myös rupiliskolle pyhitetty lasten leikkipaikka ja esimerkiksi Ilosaarirock on ollut mukana tukemassa kutualueiden kunnostamista. Joensuulle on kunnia olla mukana tässä projektissa”, kertoo Joensuun kaupunginjohtaja Kari Karjalainen.

Miten rupiliskon erottaa vesiliskosta?

Rupiliskon erottaa vesiliskosta kyhmyisestä ihosta, koiraan kutuasun harjasta ja värityksestä. Rupiliskon selän väri vaihtelee mustasta tummanharmaaseen tai tummanruskeaan. Keltaoranssia vatsaa puolestaan koristavat tummat täplät. Koiraalla on kutuasunaan kaksiosainen harja selässä ja pyrstössä. Vesilisko taas on vaaleampi, sen iho on sileämpi ja se on kooltaan pienempi. Kutuaikaisen vesiliskokoiraan harja on yhtenäinen. Vesiliskon kurkku on pohjaväritykseltään vaalea, rupiliskon tumma. Rupilisko voi kasvaa jopa 17 sentin pituiseksi, kun taas vesilisko jää 10 sentin pituiseksi.

WWF:n Luontoliven rupiliskokamera on toteutettu yhteistyössä Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen, Joensuun kaupungin ja Pukki Visualsin kanssa. Luontoliven kamerat välittävät kuvaa upeista mutta harvinaisista eläinlajeista, joiden suojelemiseksi on vielä tehtävä töitä.

Rupiliskokameran löydät osoitteesta wwf.fi/luontolive/rupilisko

www.joensuu.fi/rupilisko

Valkoposkihanhia seurataan GPS-lähettimillä

Valkoposkihanhi_gps

GPS-lähettimellä varustettu valkoposkihanhi valmiina paljastamaan hanhien liikkeitä Keski-Karjalassa. Kuva Jukka Forsman/Luke.

Turun yliopisto ja Luonnonvarakeskus asensivat viime viikolla Pohjois-Karjalaan muutolla pysähtyneille valkoposkihanhille 50 GPS-lähetintä. Lähettimien avulla tutkitaan, miten hanhiyksilöt valitsevat ruokailupaikkoja ja käyttäytyvät, kun niitä karkotetaan pelloilta.

Ympäristöministeriön rahoittamassa Luonnonvarakeskuksen Hanhipelto-hankkeessa tutkitaan hanhille osoitettujen peltojen, ns. hanhipeltojen, ja erilaisten karkotusmenetelmien toimivuutta ja hyväksyttävyyttä valkoposkihanhien maataloudelle aiheuttamien vahinkojen vähentämiseksi. Hanhipellot ovat peltoja, joissa hanhet voivat ruokailla ja levätä rauhassa, ja ne ovat viljelijöiden vapaaehtoisesti tähän tarkoitukseen luovuttamia.

Turun yliopiston osuus tutkimuksessa on GPS-lähettimien laittaminen hanhille ja niistä kertyvän aineiston analysointi. GPS-lähettimet kertovat, kuinka paljon aikaa linnut viettävät erilaisilla peltoalueilla. Niiden avulla nähdään, kuinka pitkäksi aikaa ne vaihtavat paikkaa, kun ne on karkotettu pellolta. Isojen hanhiparvien liikkuessa on muuten vaikea arvioida, tulevatko paikalle uudestaan samat linnut vai tuleeko niiden tilalle uusia lintuja.

Tutkimuksessa vertaillaan eri karkotusmenetelmien vaikutuksen kestoa. Lintuja säikytetään liikkeelle käsilaserien, pamahtavan äänen ja jalkaisin lähestymisen avulla.

– Lähetinlintuja voidaan seurata kartalla ja lähestyä tarkoituksella siellä missä ne ovat, jolloin voidaan karkottaa juuri kyseinen lintu halutulla menetelmällä. Näin saadaan verrattua saman yksilön reaktioita eri menetelmiin, mikä on tutkimuksen kannalta parempi tilanne kuin se, että lintuyksilöistä ja niiden vaihtuvuudesta ei tiedetä mitään, kertoo ekologian professori Toni Laaksonen Turun yliopiston biologian laitokselta.

Lähettimiä laitettiin viikolla 19 Kiteellä ja Tohmajärvellä kahdessa erässä yhteensä 50 linnulle. Lähetin on pieni rengas linnun kaulan ympärillä. Siinä on aurinkopaneelit, joiden avulla lähetin lataa akkunsa ja saa virtaa paikannustietojen keräämiseen ja lähettämiseen. Valoisaan vuodenaikaan keväällä ja kesällä lähettimet keräävät paikannuksia kymmenen minuutin välein.

– Lähettimien tietojen perusteella samalta paikalta kiinniotetut linnut hajaantuivat ruokailemaan ja yöpymään eri alueille, kertoo lähettimiä laittamassa ollut Turun yliopiston tohtorikoulutettava Antti Piironen.

Karkotuskokeita tehtiin loppuviikon ja viikonlopun aikana. Nyt suurin osa lähetinlinnuista on jo lähtenyt jatkamaan muuttoa kohti arktisia pesimäalueita. Syksyllä nähdään, kuinka moni niistä palaa Hollannin talvehtimisalueille Pohjois-Karjalan peltojen kautta.

Elinympäristöjen pirstoutuminen vaikeuttaa päiväperhosten sopeutumista ilmaston muutokseen

Keisarinviitta_Mikko_Kuussaari

Keisarinviitta (Argynnis paphia) on esimerkki ilmaston lämpenemisen myötä Suomessa voimakkaasti pohjoiseen levittäytyneistä lajeista. Sen tarvitsemia avoimia metsäreunoja on paljon ja tasaisesti ympäri Suomea. Valokuva: Mikko Kuussaari.

Maailmanlaajuisesti ilmastonmuutos vaikuttaa luonnon monimuotoisuuteen pakottamalla lajeja siirtymään uusille alueille lämpenevän ilmaston perässä. Neljän maan tutkijoiden yhteistyönä Ecology Letters- julkaisusarjassa ilmestynyt tuore tutkimus osoittaa, että ilmastonmuutoksen rinnalla ihmisen aiheuttama elinympäristöjen pirstoutuminen vaikuttaa perhosten levinneisyysalueiden muutoksiin ja siten niiden kykyyn seurata muuttuvaa ilmastoa.

Ilmastonmuutoksella on perusteellinen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen. Yksi ilmaston lämpenemisen merkittävimmistä vaikutuksista on sen aiheuttama paine lajeille siirtyä kohti viileämpiä alueita, jotta ne voisivat pysytellä sellaisen ilmaston alueella, johon ne ovat sukupolvien myötä perinnöllisesti sopeutuneet. Lajien levittäytymistä muuttuneen ilmaston perässä on tutkittu monissa eliöryhmissä. Lajien on havaittu seuraavan viiveellä niille sopivaa ilmastoa muuttunutta ilmastoa hitaammin. Lajien siirtymisessä viivettä aiheuttavien syiden sekä viiveestä luonnon monimuotoisuudelle aiheutuvien seurausten ymmärtäminen on tärkeää ilmastonmuutoksen ja luontokadon aiheuttamien ongelmien ratkaisemisessa.

Tämän tutkimuksen tulosten mukaan sekä perhosille sopivan puoliluonnontilaisen elinympäristön pinta-ala että sen alueellinen jakautuminen maisemassa vaikuttivat perhosyhteisöissä tapahtuneisiin muutoksiin. Sopivan elinympäristön pirstoutumisen vaikutus tutkittuihin 98 perhoslajiin erosi sen mukaan, miten lajit suhtautuvat ilmaston lämpenemiseen, eli hyötyvätkö (lämpimään sopeutuneet) vai kärsivätkö (kylmään sopeutuneet lajit) ne ilmaston lämpenemisestä. Lämpimään sopeutuneet lajit hyötyivät siitä, että perhosille sopivaa elinympäristöä oli maisemassa paljon ja tasaisesti jakautuneena. Silloin ne kykenivät levittäytymään uusille alueille lämpenevän ilmaston perässä.

Päiväperhoset tarvitsevat sekä askelkiviä levittäytymiseen että laajoja yhtenäisiä elinympäristöjä

Kylmään sopeutuneet lajit puolestaan hyötyivät siitä, että niille sopivat elinympäristöt muodostivat laajoja yhtenäisiä alueita. Sellaisilla alueilla kylmiin oloihin sopeutuneet lajit pystyivät parhaiten säilymään ilmaston lämmetessä. Elinympäristön keskittymäalueilla kylmien olojen lajeja hävisi paikallisesti vähemmän kuin maisemissa, joissa perhosten tarvitsemia elinympäristöjä oli vähän ja kaukana toisistaan sijaitsevina eristyneinä laikkuina. Lämpimään sopeutuneilla lajeilla sopivan elinympäristön keskittyminen harvoille alueille päin vastoin vaikeutti lajien levittäytymistä, koska etäisyydet sopivien elinpaikkojen välillä olivat suurempia kuin tasaisen elinympäristön jakautumisen alueilla.

Tutkimus osoitti, että perhosten elinympäristön jakautumisella maisemassa on vaikutusta siihen, miten päiväperhoslajien levinneisyydet muuttuvat ilmaston lämmetessä. Sopivia perhoselinympäristöjä tulisi pyrkiä vahvistamaan siten, että lämpimään sopeutuneille levittäytyville lajeille olisi leviämistä edistäviä ”askelkiviä” melko tasaisesti maisemassa. Kylmään sopeutuneiden lajien säilymistä voidaan edistää turvaamalla niille sopivien elinympäristökeskittymien säilyminen esimerkiksi panostamalla hyvin säilyneiden perhosalueiden hoitoon.

Kansainvälisen asiantuntijaryhmän tutkimus perustui lukuisten vapaaehtoisten perhosharrastajien Suomessa ja Hollannissa keräämään laajaan pitkäaikaisseuranta-aineistoon. Molemmissa maissa päiväperhosia laskettiin vuosittain samoilla paikoilla sijainneilta vakiolaskentareiteiltä yli 15 vuoden ajan. Aineiston perusteella selvitettiin, miten perhosille sopivan elinympäristön esiintyminen kunkin laskentalinjan ympäristössä vaikutti perhosyhteisössä ajan myötä tapahtuneisiin muutoksiin.

Julkaisu verkossa

Talvilinnusto seuraa ilmastonmuutosta nopeammin kuin pesimälinnusto Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa

20140403_031_Kessel_Weerdbeemden_Kuifeend_(13609671014)

Talvehtivien vesilintujen, kuten kuvan tukkasotkien, nopea runsastuminen on kotimainen esimerkki talvisista lintuyhteisömuutoksista. Kuva: Jac. Janssen from Baarlo lb, NL – 20140403 031 Kessel Weerdbeemden Kuifeend, CC BY 2.0

Tuoreen eurooppalaisen ja pohjoisamerikkalaisen tutkimuksen mukaan sekä talvi- että pesimäaikaiset lintuyhteisöt muuttuvat ilmaston lämmetessä. Talviaikaiset lintuyhteisöt seuraavat kuitenkin huomattavasti nopeammin muuttuvaa ilmastoa kuin pesimäaikaiset yhteisöt.

Ilmastonmuutos siirtää lajien levinneisyysalueita kohti napa-alueita ja vuoristojen lakia, mikä johtaa linnustomuutoksiin. Koska huomattava osa linnuista on muuttolintuja, joiden muuttomatkan pituus vaihtelee lajikohtaisesti, voivat linnustomuutokset tapahtua eri nopeudella pesimä- ja talviaikana. Uusi suomalaisvetoinen tutkimus osoittaa ensimmäistä kertaa, että linnustomuutos on huomattavasti nopeampaa talvella kuin pesimäaikaan.

– Ilmastonmuutos muokkaa linnustoa niin, että eteläiset lajit runsastuvat ja pohjoiset lajit vähenevät, kertoo tutkimusta vetänyt intendentti Aleksi Lehikoinen Luonnontieteelliseltä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.

Talvilinnuston nopeampi muuttuminen johtunee siitä, että linnut ovat vähemmän paikkauskollisia talvehtimisalueilleen kuin pesimäalueilleen. Osa lajeista pystyy vaihtamaan maisemaa vielä keskellä talvea, jos sää sattuisi viilenemään. Lämpötilan nousu lisäsikin talvisen linnuston vuosittaista muutosnopeutta. Pesimäaikana yksilöt ovat puolestaan sidottuja tiettyyn ympäristöön useamman kuukauden ajaksi ja ne eivät voi vaihtaa paikkaa kesken pesinnän, vaikka sää muuttuisi.

– Suomessa talvilinnusto on etenkin muuttunut useiden eteläisten nopeasti runsastuneiden lajien kuten tukkasotkan, mustarastaan ja tiklin, myötä. Talvien lämmetessä kesää nopeammin meidän talvilinnusto muuttuu vastaisuudessakin vauhdikkaasti, Lehikoinen selventää.

Tutkimuksessa tarkasteltiin linnustomuutoksia kahdeksassa Euroopan maassa ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1980-luvulta lähtien. Aineisto kattaa yli 1200 lintulajia ja hyvin erilaisia lintuyhteisöjä. Tästä huolimatta tulokset olivat molemmilla mantereilla varsin samansuuntaiset.

– Yhteensä tutkimus kattoi havaintoja lähes kolmesta miljardista linnusta. Tällaisen aineiston kerääminen ei olisi mahdollista ilman ahkeria vapaaehtoisia harrastajia Lehikoinen kiittelee.

Tutkimus julkaistiin kansainvälisesti arvostetun Journal of Animal Ecologyn verkkosivuilla.

Alkuperäinen artikkeli